Twelve

New Yorkissa kasvanut Michael on raitis ja savuton nuorukainen, eikä ole koskaan kokeillut huumeita. Tämän lisäksi miehellä on toinenkin meriitti: hänet tunnetaan lähitienoon tehokkaimpana huumediilerinä nimeltä White Mike. Kaduille on lanseerattu uusi huume nimeltä Twelve, jota Mike ei myy. Tällä tavalla katsojalle esitellään piinkova diilerikollega Lionel, jonka tulkitsee omaperäisellä otteellaan Curtis Jackson eli rapparinä kunnostautunut ja peleistäkin tunnettu 50 Cent. Teinien angstailu yhdistettynä laittomiin aineisiin ei ole hyvä yhdistelmä, ja lopuksi kaikki menee sanalla sanoen reisille. Rainan opetuksena on kai se, ettei kannata käyttää huumeita.

Elokuva kulkee kuin Matti Nykäsen ura eli tasaisesti alaspäin ammattimaisella toteutuksella. Schumacher osaa asiansa ohjaajanpallillaan, samoin kaikki muutkin osalliset. Käsikirjoitus on johdonmukainen ja dialogi tilanteeseen sopivaa. Kiefer Sutherlandin ääni kertojana säväyttää joka kerta, kun mies sanaisen arkkunsa aukaisee. Kaiken pitäisi siis olla kunnossa, mutta silti Twelve ei onnistu.

Rainan loppuratkaisun aavistaa heti, kun henkilöiden esittelyosio on hoidettu pois alta. Kaikki amerikkalaisen teinielokuvan arkkityypit on mahdutettu mukaan: neitsyytensä menetyksestä haaveileva nörttipoika, suosituksi draamakuningattareksi halajava tyttö, huumeisiin retkahtava tulevaisuuden lupaus, kaikkien tyttöjen haluama mallipoika ja niin edelleen. Hahmokaartissa ei ole muuta mielenkiintoista kuin itse White Mike, ja hänkin vain yhdestä syystä: miksi täysin raitis nuorukainen toimii huumediilerinä?

Twelven suurin ongelma on, ettei sen sanoma tule mitenkään päin selväksi. Lopputekstien rullatessa katsoja kokee siksi lähinnä turhauttavaa epätietoisuutta. Jälkeenpäin rainaa kuitenkin huomaa muistelevansa, mikä laskettakoon Kiefer Sutherlandin melankolisen äänen ansioksi. Twelve on kuin ensitreffeillä hermoileva teinipoika: kovasti se haluaisi saada asiansa sanotuksi, mutta pitkästä kehittelystä huolimatta ei vain siihen pysty.