Blu-ray: The Doors

Oliver Stonen elokuva tuli hiljattain 20 vuoden ikään, ja Blu-ray-julkaisu on ympätty strategisesti oikeaan paikkaan eli Jim Morrisonin kuoleman 40-vuotispäivän tienoille. Mistään juhlajulkaisusta ei silti voi puhua teräväpiirtoformaattia lukuun ottamatta. Ainoat viittaukset "juhlaan" ovat kaksi vajaan tunnin mittaista dokumenttia. Lisämateriaalit tuovat lisätietoa The Doorsin ja sen keulahahmon uraan, mutta itse elokuvasta niissä ei puhuta.

Elokuva kertoo yhtyeen matkan Kalifornian rannoilta koko maailman tietoisuuteen, ja päättyy traagisesti laulajansa kuolemaan kesällä 1971. Yli kymmenen vuotta harrastelijayhtyeessä musisoineena minua olisi kiinnostanut, miten yhtyeen musiikki muodostui ja millaisia haasteita sisältyi yhden biisin matkaan treenikämpältä levylle. Ohjaaja ei valitettavasti ole ollut kanssani samaa mieltä, sillä suurin osa ruutuajasta käytetään Val Kilmerin näyttelemän Jim Morrisonin päihdesekoiluihin. Yhtyeen muut jäsenet jäävät elokuvassa aivan toisarvoiseen asemaan, vaikka olisivat ehdottomasti ansainneet paremman käsittelyn. Onneksi musiikin historia osaa heitä arvostaa, vaikka ohjaaja ei sitä teekään.

The Doors etenee varsin kronologisesti ja selkeästi, mutta viimeiset kolme varttia haukotuttavat. Painopiste siirtyy lopullisesti musiikista LSD-pöllyssä heilumiseen. Huumeessa heitetyt keikat on kuvattu vaikuttavasti villisti pyörivillä kameroilla, pitkillä otoksilla ja kaoottisella taustamusiikilla. Siitä huolimatta överiksi vedettyjen sekoilujen katseleminen käy tylsäksi.

Tarinan opetuksena lienee se, että parikymppinen nuori mies olisi tarvinnut palvonnan sijasta jonkun vetelemään aina välillä ympäri korvia ja sanomaan: "Nyt menee Jimmy liian lujaa." Tämä on harmillista, sillä näin ikoninen yhtye olisi ansainnut elokuvan, joka keskittyy päihdesekoilujen sijasta musiikkiin ja sen vaikutuksiin populaarikulttuurin kehityksessä.