Identity, 1. kausi

Paperilla Identity on jokaisen teknologianörtin ja CSI-fanin toiveuni. Internetin ja tietokantojen avulla joku on joutunut jostakin syystä identiteettivarkauden uhriksi. Uhrin nimissä on tehty ostoja, rikoksia ynnä muuta kivaa. Poliisit jäljittävät pahista ikään kuin haistelisivat digitaalisia jälkiä vainukoirina. TV-sarja siis yhdistää toisiinsa teknologian ylistystä, salapoliisityötä, loogista päättelyä ja takaa-ajoja. Mikä voisi mennä vikaan?

Viimeistään kolmannessa jaksossa huomaa, että tarinat muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Toisin sanoen lähtökohdan mielenkiintoisuudesta huolimatta ideaa ei ole kyetty riittävästi jalostamaan käsikirjoitusvaiheessa. Tämän ehkä vielä sietäisi, jos henkilöhahmot olisivat kiinnostavia. Näin ei kuitenkaan ole. Poliisin erikoisjoukosta edes lievästi mielenkiintoinen on Aidan Gillenin esittämä John Bloom, jolla on hämärä menneisyys peitetehtävissä toimineena etsivänä. Kaikki muut tiimin jäsenet jäävät enemmän tai vähemmän puhuviksi päiksi rikosjuttujen seuratessa toistaan.

Toteutus on kaikin tavoin TV:lle sopivaa perusvarmaa tuotantoa. Missään ei ole varsinaista vikaa, mutta mikään ei myöskään erotu joukosta. Tunnelmoivaa tunnusmusiikkia lukuun ottamatta kaikki hukkuu tasaiseen harmauteen.

Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta Identity on harvinaisen mitäänsanomaton. Jopa siinä määrin, että siitä on vaikea keksiä kirjoitettavaa. Tässä minisarjassa ei ole oikein mitään, joka herättäisi sen enempää ihastusta kuin vihastustakaan. Paremmin kirjoitetuilla henkilöhahmoilla konsepti olisi saattanut toimia elokuvana.