Takeshi Kitano on yakuza-veteraani Otomo Takeshi Kitano -elokuvassa, jonka on kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut Takeshi Kitano. Oikeastaan Otomoakin voisi vain kutsua Takeshi Kitanoksi, koska tämä vetää roolinsa tässä vaiheessa hyvin tutulla, hiljaisella ilmeettömyydellä joka aika ajoin räjähtää hallitsemattomaksi väkivallaksi.

Outrage ei ole huono elokuva. Se on ohjattu ja kuvattu sillä tarkalla, analyyttisellä silmällä mikä Kitanolla kuvan suhteen on, ja se tutkiskelee rikollisten välistä veljeyttä lavein ottein, jotka flirttailevat välillä farssinkin kanssa menettämättä silti taustalla aina lymyävää brutaaliutta.

Ongelmana on kuitenkin, että Sonatinen, Hana-Bin ja Brothersin jälkeen Outrage tarjoaa kovin vähän uutta. Lisäksi tätä paluuta yakuzojen pariin on saatu odotella yli kymmenen vuotta, joka jo itsessään asettaa paineita uudistumiselle. Valitettavasti Kitano on edelleen 1900-luvun maisemissa ja toimittaa melko perinteisen japanilaisen rikosdraaman, tietenkin itselleen ominaisilla mausteilla.

Elokuva kimpoilee koko kestonsa ajan hiljaisten keskustelujen ja yllättävän väkivallan välillä. Melkein jokainen kohtaus sisältää jonkinlaisen selkäänpuukotuksen tai petturuuden yakuza-klaanien kilpaillessa suuren johtajansa suosiosta, joka tietysti on tahallaan usuttanut nämä toistensa kimppuun. Väkivalta on mielikuvituksekasta ja brutaalia, ja etenkin Kitanon otteet freelance-hammaslääkärinä jäävät varmasti katsojan mieleen.

Tämä jatkuva sarja selkäänpuukotuksia käy kuitenkin elokuvan ensimmäisen tunnin jälkeen melko ennustettavaksi ja toistavaksi, ja leffa kärsii myös kliseisestä sivujuonesta jossa suorastaan 1950-lukulaisella tavalla ylinäytelty, silmiään pyörittelevä afrikkalainen diplomaatti joutuu yakuzan kasinokuvioiden osaksi. Länsimaista katsojaa tällainen lähinnä nolostuttaa.

Kuten sanottua, Outrage ei ole huono elokuva, mutta itse olisin odottanut hieman enemmän Kitanolta, jonka elokuvaura jatkaa näin laskusuhdannettaan.