Scream 4:n tekijätiimi on pitkälti sama, mikä teki 90-luvun loppupuolen elokuvista niin muistettavia. Kaikki ovat kuitenkin ehtineet vanhentua 15 vuotta, joten tarinallisesti on ollut viisasta siirtyä ajassa saman verran eteenpäin. Woodsboron sarjamurhista on tullut osa kaupungin kulttuuriperintöä, ja vuosipäivää juhlitaan kuin joulua ikään. Neve Campbellin Sidney Prescott saapuu kotikaupunkiinsa markkinoimaan uutta kirjaansa, ja kuinka ollakaan: uusi puukotusmurhien aalto alkaa.
Elokuva etenee johdonmukaisesti kohtauksesta toiseen, ja kaikille osioille on yhteistä naamiomurhaajan odottaminen. Joskus heppu ilmestyy kulisseista ja joskus taas ei. Puolivälin jälkeen katsojilla on käynnissä enää vedonlyönti siitä, kuka kuolee seuraavaksi. Tämä johtuu siitä, että samaa säikyttelykeinoa käytetään rainan alusta loppuun. Tällainen toisto vähentää kikan tehoa dramaattisesti. Lopulta jännittävää on enää se, kuka murhaaja on ja mikä häntä motivoi tekoihinsa.
Henkilöhahmot eivät alun perin olleet Scream-elokuvien vahvoja puolia, mutta sarjan edetessä siihenkin saatiin aimo annos syvyyttä. Neljäs elokuva haluaa kuitenkin siirtää kapulaa seuraavalle sukupolvelle, jolloin katsojalle entuudestaan tutut henkilöt jäävät liian vähälle huomiolle. Uusien teinien osiin on pestattu päteviä näyttelijöitä, mutta he tuntuvat liikaa 90-luvun esikuviensa kopioilta.
Ohjaaja Wes Craven osaa asiansa, sillä kuvakulmat ja leikkaus tavoittavat joka kerta intensiivisen tunnelman, kun säpinä lopulta alkaa. Tehosteet ovat kaikin puolin vaikuttavia: veri roiskuu kaaressa, suolet näkyvät ja puukotuksen ääni riipii joka kerralla korvia. Kaikki tämä on kuitenkin nähty jo aiemmin kaikissa aiemmissa elokuvissa.
Scream 4 on kaikin puolin ammattitaidolla tehty elokuva, mutta se on silti trilogian neljäs osa. Toisin sanoen tarpeeton lisä, jota ilmankin pärjää hyvin.