Myönnettäköön, robotit ovat päässeet nyt kenties hieman aiempaa suurempaan osaan Kuun pimeässä. Tämän elokuvasarjan ongelmahan on alusta asti ollut, että se on sarja kertomuksia koheltavista ihmisistä, joiden taustalla esiintyy aina välillä robotteja. Myös taistelukohtauksia on parannettu. Sen sijaan, että niissä viuhuisi pikakelauksella miljoonia liikkuvia yksityiskohtia sisältäviä botteja joista ei saa mitään selvää, on päivän sanana nyt hidastus. Sitä käytetään tietysti Bayn tapaan aivan liikaa, mutta ainakin katsoja pystyy nyt esimerkiksi saamaan selvää siitä mitä ruudulla tapahtuu, joka on aina elokuvassa iso bonus.

Ikävä kyllä myös se mitä ruudulla tapahtuu on muuttunut aiemmista elokuvista, pahempaan suuntaan. Autobotit ovat siirtyneet Yhdysvaltojen likaisten operaatioiden hoitajiksi, vieraillen Lähi-idän maissa räjäyttelemässä paikkoja ilmeisesti vähän oman harkintakykynsä perusteella, kansainvälisistä sopimuksista ja diplomatiasta välittämättä. Mutta hei, sehän on okei koska Optimus Prime muistuttaa heidän taistelevan vapauden puolesta. Miksihän tämä perustelu tuntuu niin tutulta...

Optimus muistuttaa myös siitä, että Autobotit aikovat nyt tappaa Decepticonit, ja että erityisesti hän aikoo tappaa nämä, henkilökohtaisesti. Samalla varmuudella hän määrää seuraajansa repimään vastustajia kappaleiksi, ja ampuu itse kaatuneelta viholliselta pään mäsäksi. Anteeksi nyt vain käsikirjoittaja Ehren Kruger, mutta Autobotit eivät toimi tällä tavalla. Voin nyt olla hieman vanhanaikainen, mutta Autobotit ovat aina olleet idealismia ja ns. reilua peliä edustava osapuoli, eivätkä fasistinen kuolonpartio joka ratkaisee tilanteita tuhoamalla vihollisensa viimeiseen mieheen tai bottiin saakka.

Decepticonien ei tietenkään anneta erityisemmin nostaa katsojien sympatioita, sillä nämäkin ovat nyt muuttuneet suorastaan Gigerin töitä muistuttaviksi, eritteitä sylkeviksi ja tursuaviksi paholaisiksi, jotka muuttavat elokuvan loppupuolen Maailmojen sodan jatko-osaksi. Ihmisiä kuolee ruudulla joukoittain syistä jotka jäävät vähintäänkin hieman hämäriksi, ja tämä elokuva on sallittu yli 11-vuotiaille? Itse nostaisin ikärajaa suvereenisti viiteentoista, en siksi että Kuun todella pimeä puoli olisi erityisen verinen, vaan siksi että sen esittämä asenneilmapiiri on suorastaan myrkyllinen.

Myös elokuvan näyttelijävalikoima on melkoisen lohduton. Ekologinen ja täysin entisistä poikabändien jäsenistä kierrätetty Shia LaBeouf esittää edelleen Samia, maailman aliarvostettua pelastajaa. Tämä on kuitenkin tehnyt hahmona täyskäännöksen, ja on nyt tunnustusta vonkuva, peppukipeä mäyryäjä, jolle eivät mitkään presidentinmitalit riitä. Onhan hänellä tyttöystävä kirjaimellisesti suoraan alusvaatekuvastosta, joka vieläpä elättää häntä, mutta ei, kiukuttelu ja itkupieru jatkuvat hirmuisina.

Shia tulkitsee uutta Samia kenties jopa ansiokkaasti, vaihdellen edestakaisin murjottamisen ja suoran huudon välillä. Ajoittain hän tuo mieleen liian pieneen häkkiin ahdetun simpanssin jota tökitään terävällä kepillä. Simpanssiin kyllästyy tosin hitaammin.

Edellä mainittua tyttöystävää esittää puolestaan Rosie Huntington-Whiteley, alusvaatemalli jonka tarkoitus elokuvassa on näyttää perää, kirkua ja toimia panttivankina. Välillä häntä muistetaan myös vuorosanoissa, tietysti esineellistäen. Koko elokuvan tapa käsitellä naisia on muutenkin jostain synkimmältä 80-luvulta. Kaikkia sen väsyneitä homovitsejä ei jaksa enää tässä vaiheessa edes erikseen mainita.

Elokuvassa esiintyy myös John Malkovich. Mainitsen tämän ainoastaan, koska en pidä hänestä henkilönä, ja yleisön muistuttaminen tästä aallonpohjasta tekee hänet surulliseksi.

Oikeastaan ainoa näyttelijä joka ei suoranaisesti nolaa itseään koko elokuvassa, pienten sivuosien lisäksi, on aiemmista osista tuttu Josh Duhamel. Hän navigoi elokuvan asettaman miinakentän lävitse olemalla naama peruslukemilla oleva solttu, joka lähinnä poseeraa tapahtumien taustalla tai heiluu aseen kanssa. Duhamel vaikuttaa olevan osa jotain täysin toista elokuvaa, eikä anna Kuun takapuolen koskettaa itseään millään tapaa. Vaikka suoritus onkin näin melko etäinen ja minimalistinen, ansaitsee se silti ykköspalkinnon tässä seurassa.

Transformers: Kuun pimeä puoli onkin siis hirvittävä, asenteensa jostain 80-luvun pimeältä puolelta ammentava sillisalaatti, jossa huonot näyttelijät, karmea käsikirjoitus, ja kieltämättä todella komeat tietokone-efektit yhdistyvät kokonaisuudeksi jota en voi loppujen lopuksi suositella oikeastaan kenellekään. Vältettävä.