Blu-ray: Son of No One

Parhaimmillaankin ankeasta lapsuudesta kärsinyt poliisi Jonathan White (entinen malli ja mainosnäyttelijä Channing Tatum) on rakentanut itselleen kohtuullisen elämän. Siirto tämän isän vanhaan piiriin tuo kuitenkin mukanaan kaikuja menneisyydestä joiden oli tarkoitus pysyä unohdettuina. Kuka kaivelee vanhoja, ja kuka siitä lopulta kärsii eniten?

Poliisivoimien korruptio on aina antoisa aihe, koska etenkin Yhdysvalloissa riittää mistä ammentaa. Montiel ottaa kritiikkinsä kohteeksi tällä kertaa World Trade Centerin tuhonneen hyökkäyksen jälkeisen ajan New Yorkissa, jolloin poliiseista tuli palomiesten ohella pyhimyksiä joiden kritisointia ei sallittu. Ikävä kyllä Montielin tarve kuvata epäkohtia ohittaa kirkkaasti hänen taitonsa käsikirjoittajana.

Suurin osa elokuvasta etenee itseasiassa kohtuullisissa merkeissä. Kaikki nupit on tosin käännetty kaakkoon, erityisesti Whiten menneisyyttä kuvaavissa kohtauksissa, joissa keskitytään 80-luvun Queensiin ja siellä vallitseviin täysin apokalyptisiin olosuhteisiin. Amerikkalaisissa elokuvissa näkee harvoin aivan näin raadollista meininkiä, mutta toisaalta synkistely viedään niin pitkälle, että se menettää osan uskottavuudestaan ja sitä kautta iskevyydestään. Takaumat on silti kuvattu sangen vakuuttavasti, ja Queensbridgen talot ovat jo itsessään upea ja kuvauksellinen kokonaisuus.

Elokuvan edetessä tulee silti jatkuvasti selkeämmäksi että sen raadollisuus on paikkaamassa ohutta ja puutteellista juonta, trillerin tärkeintä osa-aluetta. Genren kiistämättömien klassikoiden kuten LA Confidential ja Copland (joka on ehkä Syltyn paras leffa) rinnalla Son of No One on jopa amatöörimäinen. Erityisesti sen loppu on yksinkertaisesti typerä ja vailla mitään järkeä.

Tämä on sääli, etenkin kun elokuvaan on haalittu rutinoituneita kyttäroolien vetäjiä kuten Al Pacino ja Ray Liotta. Mukana on myös upea Juliette Binoche. Montiel ei ole kuitenkaan osannut ohjata näyttelijöitään, ja siinä missä Pacino ja Liotta vetävät osansa todellakin rutiininomaisesti, on Binoche täysin väärässä roolissa paikallislehden päätoimittajana. Tatum on puolestaan sangen mitäänsanomaton, ja muutenkin kimpoilee leffan läpi kuin kuula flipperissä, vailla omaa tahtoa.

Elokuvan odottamattomana huippukohtana toimii Tracy Morganin roolisuoritus mielenterveysongelmista kärsivänä lapsuudenystävänä. Tämä ei ole ruudulla kauaa, mutta tässäkin ajassa hän ehtii tekemään syvemmän vaikutelman kuin kukaan elokuvan ns. suurista nimistä.

Näistä aineksista olisi voinut saada kasaan jotain todella paljon enemmänkin, ja Montielin kannattaisikin hankkia hieman kokeneempaa seuraa kantamaan vastuuta seuraavan elokuvansa käsikirjoittamisesta.