Bionic Commando

Bionic Commando on Street Fighter IV:n ohella Capcomin klassikkosarjojen ajanmukaistamisstrategian kärjessä. Ruotsalaisen Grin-studion kehittämä Bionic Commando on suoraa jatkoa vuonna 1988 NES-konsolille julkaistulle Bionic Commandolle, jossa kiipeilyköydeksi venyvällä robottikädellä tehostettu supersotilas pisti pahikset ruotuun. Uudessa Bionic Commandossa supersotilaat ovat kuitenkin kokeneet karun kohtalon, sillä pelottavat robottiraajat on takavarikoitu, ja ukkelit itse odottavat vankilassa teloitusta. Terroristien iskiessä ydinasein Ascension Cityn suurkaupunkiin petollinen hallitus on kuitenkin pakotettu turvautumaan supersotilaisiinsa, kun taas pelin päähahmo, Nathan Spencer, suostuu tarttumaan velvollisuuteen päästäkseen jäljittämään kadonnutta vaimoaan.

Bionic Commandon kasariversio ja siitä tehty suorasukainen Bionic Commando: Rearmed -uudelleenlämmittely ovat kaksiulotteisia tasohyppely- ja toimintapelin yhdistelmiä. Molemmat myös tunnetaan kipakasta vaikeustasostaan. Grin on ottanut molemmat ainekset mukaan uudistettuun Bionic Commandoon, vaikka pelityyppi onkin vaihtunut nykyaikaiseksi, kolmiulotteiseksi toimintaseikkailuksi.
Leimallisinta pelille on ilman muuta Nathanin huima robottikoura, joka venyy 15-20-metriseksi kaapeliksi aina tarvittaessa. Ja tarvettahan löytyy, sillä Ascension City on terroristien jäljiltä hirvittävässä kunnossa. Kaupunki huokuu tappavaa säteilyä, etenkin monin paikoin syviksi rotkoiksi romahtaneilla kaduilla. Niinpä pelaajan on leiskauteltava robottikouran turvin kerrostalojen ja korkeiden opastintolppien välillä kuin Hämähäkkimies tai Tarzan.

Pelin rakenne ei ole avoin kuten esimerkiksi Grand Theft Auto -peleissä, vaan etenemisreitit ovat suhteellisen kapeita ja tarkkaan rajattuja juuri säteilyn ja rotkojen keinoin. Ilmojen halki taiturointi ei ole ihan helppoa, etenkin kun epäonnistuminen tietää usein varmaa säteilymyrkytyskuolemaa, mutta pienen totuttelun jälkeen kouran oppii ampumaan kiinni toimiviin paikkoihin ja flengailu pääsee oikeuksiinsa.

Tavallisen juoksemisen ja hyppelyn tuntuma on oudon ilmava juuri kaapelikikkailun takia, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Pelihahmo putoaa jonkin verran todellista vauhtia hitaammin, jotta pelaajalle jäisi enemmän aikaa korjata mahdollisia virheitä. Useimmissa paikoissa tosin riittää, että tempaisee kaapelin ampuvan vasemman liipaisimen pohjaan, kätevä automatiikka hoitaa loput. Silti kiperissä heilauttelukohdissa voi tyriä kohtalokkaasti kymmenen kertaa peräkkäin, joten klassikkopelin armottomuudesta on jotain tallella. Ohjattavuus on suunniteltu selvästi heilauttelun ehdoilla, joten aluksi nappien sijoittelu voi tuntua oudolta.

Spencer taitaa myös taistelun, sekä robokädellä että tuliaseilla. Ammuskelu on yllättävän siistiä ja räväkän tuntuista, vaikka räiskintä on selvästi korkeintaan kolmasosa pelin sisällöstä. Pelaajan perusase on pätevä puoliautomaattipistooli, mutta vähän väliä taivaalta tiputetaan tehokkaampia tussareita kiperimpien tilanteiden tueksi. Kiikarikiväärillä sihtaillessa pelin hieno grafiikkateknologia pääsee oikeuksiinsa, sillä piirtoetäisyydet ovat parhaimmillaan hurjan pitkiä. Lähirähinässä, esimerkiksi sisätiloissa, paras ase on erittäin tehokas haulikko. Viholliset kuolevat nopsasti peruspistoolillakin, mutta myös Spencer on pulassa jo muutaman vihollisen ristitulessa. Oma lukunsa ovat henkilöauton kokoiset robottiviholliset, jotka kukistuvat vain selän arkaa paikkaa rusikoimalla.

Robottikouraa voi käyttää taistelussa monella tavalla. Vihollisen voi nykäistä rivakasti luokseen ja tyrmätä kertalaakista, tai vaihtoehtoisesti kumauttaa pahista kupoliin kaapelin vauhdittamalla hyppypotkulla. Puolirobottina Spencer on vahvoilla myös nyrkkitappelussa. Turpiin tirpomisen lisäksi tarpeeseen tulee ajoittain myös raskaiden kappaleiden, kuten lastaustrukkien, sinkoaminen seinien läpi tai vaikkapa konekiväärillä kutittelevaan lentovehkeeseen. Seikkailun, eli käytännössä etenemisreittien hahmottelun ja toimivien loikkasarjojen toteuttamisen sekä taistelun välillä on ainakin pelin alkupuolen perusteella hieno tasapaino. Taisteluiden välillä saattaa kulua monia minuutteja, ja kun taistelu puhkeaa, on toiminta sitäkin iskevämpää. Grinillä on selvästi oivallettu, että jatkuva räiskintä turruttaa ja omalaatuinen tasoloikinta on riittävän hauskaa sellaisenaan.

Tekniikan suhteen Bionic Commando vaikuttaa lupaavalta. Piirtoetäisyydet ovat huomattavan pitkiä ja kaupunki on riittävän yksityiskohtainen. Kuvasuodatuksia ja -tehosteita käytetään tyylikkään tuntuisesti, mutta ennakkoversion karkean keskeneräisyyden takia kokonaisuuden lopullista tasoa on vielä vaikea ennustaa. Grinin pelit tunnetaan näyttävyydestään, joten Bionic Commandoltakin on lupa odottaa paljon.

Ruotsalaisstudioilla tuntuu olevan menossa vahva kausi. Dice teki äskettäin hyvää työtä mainion Mirror's Edgen parissa, ja myös Grinin Bionic Commando vaikuttaa hyvältä. Molemmissa tutkitaan ilahduttavalla tavalla niinkin perustason asioita kuin jo paikalleen jämähtävässä olevien pelityyppien tarjoamia liikkumistapoja, ja samaan hengenvetoon näytetään mallia siitä, kuinka pelkästä pelimaailmassa liikkumisesta puristetaan irti paljon enemmän kuin suurin osa studioista tuntuu viitsivän tai osaavan.