Gamescom on kiireinen tapahtuma. Esittelijät haluavat altistaa mahdollisimman monta vierasta tuotteilleen, ja vieraat haluavat nähdä mahdollisimman monta eri tuotetta. Tämän takia kaikilla on jatkuvasti tuli pyrstön alla ja aikataulutus on armotonta. Kaikki Gamescomissa tapahtuu 30 minuutin palasissa.

Tämä päti myös Diablo III:een. Se on peli, jonka ääreen istuisi mieluusti rauhassa, kokeillen erilaisia hahmoluokkia, tutkiskellen uusia aarteita kaikkine ominaisuuksineen ja punniten, mitä jalokiviä varusteisiin lisäisi.

Luonnollisesti tätä ei puolessa tunnissa tehdä, etenkin jos tarkoituksena olisi vetää monsuja käkättimeen ja nähdä luolastosta muutakin kuin kaksi ensimmäistä huonetta. Siksipä teimme pikaisen katsauksen neljään demossa saatavilla olevaan hahmoluokkaan, valitsimme munkin ja pistimme töpinäksi.

Rajallinen testiaika onneksi riitti kaikenmoisten pelkojen ja epäilysten hälventämiseen. Diablo III näyttää ja tuntuu siltä peliltä, jonka muistamme vuosien takaa, ja se herättää myös saman innostuksen. Haarniska tuplaominaisuuksilla nostaa tyytyväisen hymyn huulille, ja fiilis on suorastaan munaisa, kun 15 vihollista kaatuu yhdellä hyvin ajoitetulla hyökkäyksellä.

Blizzard ei siis ole eksynyt polultaan. Peli on todellakin Diablo eikä mikään puoliperseinen, ahneudesta syntynyt jatko-osa ihmisiltä, jotka eivät ole ymmärtäneet alkuperäistä peliä ollenkaan.

Demo sijoittui pelin alkupuolelle, ja vaikka munkkini kyvyt olivat laskettavissa yhden käden sormilla, pisti tämä lämpiämään kuin ammattilainen. Perushyökkäyksenä tällä oli sangen tehokas salama, ja nopea vilkaisu kykylistaan paljasti, että se oli jo maksimitasollaan. Oikean napin takaa löytyi meleehyökkäys, joka ei ole yhtä tehokas, enkä onnistunut löytämään parempia aseita kuin puukon tai hanskat, jotka olivat mukana jo demon alusta alkaen.

Näiden sijaan sijoitin pisteeni valtaisaan aluehyökkäykseen, joka sataa pyhää vihaa vihollisten niskaan ja parantaa liittolaisia samaan aikaan. Munkilta löytyi myös toinen aluehyökkäys, joka sokaisee viholliset hetkeksi, tai ainakin siihen asti, että näitä tirpaisee. Hyödyllinen kyky tiukkoihin tilanteisiin.

Munkin loitsujen takana ei ole mana vaan spirit, hengen voima. Se kasautuu joka kerta, kun vihollista tempaisee. Tarvitaankin pari onnistunutta huitaisua, ennen kuin varsinainen ilotulitus voi alkaa. Siksipä hyökkäsin aina vihollisten kimppuun kuin sika limppuun.

Aarteita tippuu runsaasti, ja useimmat viholliset pullauttavat ulos myös parantavia palluroita, mikä on uutta aiempiin osiin verrattuna. Pelatessa täytyi silti jossain vaiheessa vääntää myös parannuspullo - ihan vain siksi, ettei minulla ollut aikaa kuolla.

Maisemat olivat klassista Diabloa: synkkä luolasto, jota valaisee soihtujen pehmeä, oranssi valo. Viholliset olivat puolestaan zombeja, demoneita sekä sekalaisia okkultisteja, isoja sekä pieniä. Jotkut zombit taistelivat vielä kahdessakin osassa, mikä oli mielestäni mainio yksityiskohta. Okkultisteja tuli puolestaan kaikissa syksyn muotiväreissä, ja ne olivat usein kerääntyneenä rinkeihin tai ryhmiin tehden ne hyvin alttiiksi aluehyökkäyksille. Tämän takia ne olivatkin aina tervetulleita vieraita teuraskentälle.

Ympäristössä oli myös huomattavasti enemmän ansoja kuin muistin aiemmista peleistä. Osassa luolastoa liekit löivät lattiasta tasaisin väliajoin, ja himmeämmät viholliset luonnollisesti vaelsivat niihin käristymään. Toisaalla valtavat terät tekivät elämisen vaikeaksi, ja zombit ryömivät loputtomana virtana onkaloistaan, kunnes suljin nämä piikikkäällä metallikannella.

Suuri osa aarteista jäi käyttämättä, koska ne eivät sopineet munkille tai olivat huonolaatuisia. Löysin silti muutamia päteviä varusteita sekä pari tunnistamatontakin esinettä. Kaupunkiportaaleita en matkallani kohdannut, ja jälkeeni jäikin hylättyjen varusteiden vana. Uskon tämän johtuvan siitä, että pelasimme nyt vain demoa, joka oli suunniteltu 30 minuutin kokemusta varten, eikä Blizzard halunnut pelaajien tuhlaavan siitä hetkeäkään kylissä juoksemiseen.

Sain silti myytyä osan tavaroistani. Puhdistettuani luolaston ja piestyäni sen loppupomon tapasin hepun, joka antoi sivutehtävän pienen palkkionmetsästyksen muodossa. Rinnakkain lähdimme etsimään kaveria huijannutta miestä ja raivasimme tiemme hirviölaumojen lävitse, kunnes kohde löytyi ja sai lähtöpassit toiseen maailmaan. Myin sitten nopeasti kaiken ylimääräisen roinani ja kiiruhdin seuraavaan alueeseen.

Löysin lopulta itseni linnasta, jota riivasivat jos jonkinlaiset aaveet ja epäkuolleet. Eräs hahmo tason alussa antoi tehtävän saattaa näitä haudan lepoon ja kävin hommiin... kunnes Blizzardin ystävällinen saksalaisedustaja taputti olalle ja kertoi aikani loppuneen. Buu!

Huolimatta yhtäkkisestä lopetuksesta jätin Diablo-kopin hyvillä mielin. Vilkaisu peliin oli liian lyhyt, mutta kaikki oli niin kuin odotinkin. Klassinen pelimalli, mahtavat äänet, hienot grafiikat - Diablo III on kova juttu.

Grafiikoista on puhuttu paljon jo aiemmin, kiitos pelistä julkaistujen sangen värikkäiden kuvien. Demossa en nähnyt niiden kuvaamaa karnevaalia. Luolasto oli pimeä ja maan sävyissä, lyhyt ulkoilmakohtaus käytiin harmaassa myrskyssä, ja kummituslinna oli jäänharmaa ja kalsea. Tämä ei tarkoita, että grafiikat olisivat laimeat. Syvyyttä ja yksityiskohtia riitti niin paljon kuin isometrisessä pelissä vain voi, mutta tyyli on linjassa aiempien pelien kanssa. Kyseessä ei ole World of Warcraft.

Kokemus ei muistuta Diabloa, vaan se on Diablo. Uusille pelaajille tämä ei välttämättä sano paljoa, mutta sarjan ystäville se on lähellä suurinta kehua, mitä voi antaa. Ristimme sekä sormet että varpaat rukoillessamme pelille aikaista julkaisupäivää.