Spec Ops: The Line on jälleen yksi nimi lisää edellä mainittuun listaan ja täyttää genren vaatimukset hyvin kolmen hengen joukkueellaan sekä komento- ja suojautumisjärjestelmällään. Peli sijoittuu lähitulevaisuuteen, mutta sodankäynti hiekkamyrskyn riepottelemassa Dubaissa on hyvin modernia. Peli keskittyy hikisiin realistisenoloisiin solttuihin, jotka flirttailevat kliseisen tutuissa rooleissa: vitsimies, tasainen realisti ja komentaja, jolla riittää patrioottisia lohkaisuja sekä muistutuksia siitä, että sotilaan on tehtävä mitä sotilaan on tehtävä. Viimeksi mainitut taistelusaappaat kuuluvat pelaajalle.

Keikan tarkoituksena on löytää 33. rykmentti, joka on hävinnyt Dubaihin komentajansa, sotasankari Konradin johdolla ja mahdollisesti ryhtynyt hommiin omaan laskuunsa. Pelaajan hahmo kapteeni Walker idolisoi Konradia, ja molemmat taitavat olla kerrassaan päästään vialla.

Pelasin useita hajanaisia tehtäviä kampanjasta. Aikaa syväluotaukselle ei ollut, vaan Yeager Entertainment halusi esitellä peliään laajasti ja monessa paikasta. Spec Ops: The Line tekee jotain mihin Call of Duty, Battlefield tai Medal of Honor eivät ole vielä pystyneet: se tutkiskelee vakavasti sitä, kuinka sota vaikuttaa etulinjassa taisteleviin miehiin.

Pelin inspiraationa ovat elokuvat Apocalypse Now sekä Hearts of Darkness. Tarinan kaari, maisemat ja nimet muistuttavat klassisesta kertomuksesta. Spec Ops käsittelee vain osittain ruodusta karannutta veteraania. Yhtä paljon tekemistä on sodan hirmutekojen kanssa, ja pelaajalle esitelläänkin paljon asioita, jotka jäävät mielenperukoille ja vatsanpohjalle kiertämään paljon kauemmin kuin No Russianin shokkitaktiikat.

Aloitin dyyneiltä kaupungin ulkopuolelta ja pyrin, epäonnistuneesti, estämään paikallista militiaa teloittamasta miehiäni. Pian ruumiissa kahlattiin polvia myöten, raatojen roikkuessa myös yläpuolella pylväistä.

Kuolema ei tule kellekään helposti Spec Opsissa. Korvat täyttyvät pian vaikerruksesta ja nopean kuoleman anomisesta. Kun ampuu vihollisia, jotka ovat kaikkea paitsi kasvottomia, ryömivät nämä haavojaan pidellen maassa, tehden kuolemaa tuskallisen hitaasti. Pääosumien tulokset ovat vähintään dramaattisia, ja haulikon käyttäminen itsepuolustukseen saa pelaajan vilkuilemaan poispäin ruudusta.

Tuhoutuneen kaupungin raunioissa toimii myös muita Yhdysvaltain organisaatioita, ja etenkin CIA on 33. rykmentin perässä. Ajoittain oli vaikea saada selvää siitä, kuka kukakin oli. On paha sanoa oliko tämä tarkoituksellista vai hajanaisten pelinäytteiden syytä. Kohtasimme joka tapauksessa tilanteen, joka todella ajoi perille ns. "friendly firen" käsitteen.

Laskeuduin maanalaiseen leiriin, jota paikalliset selvästi käyttivät suojautuakseen myrskyltä. Valopisteet välkkyivät kopperoita erottavien kankaiden lävitse, ja päädyin pian ottamaan yhteen raskaasti aseistautuneiden joukkojen kanssa - yhdysvaltalaisten joukkojen.

Omaa tulta huudettiin molemmilta puolin, ja ammunta silti vain jatkui. Sain valita vedänkö liipaisimesta, mutta kun kohti syöksyy porukkaa, ei valintaa oikeasti ole. Yeager on selvästi tehnyt jotain oikein, koska ampuminen tilanteessa tuntui todella ilkeältä. Kun tomu laskeutui, ei vieläkään voinut olla ihan varma siitä kenen kanssa taistelu käytiin.

Kaupungissa radiomastot ja kaiuttimet huudattivat jatkuvasti mielipuolen höpinöitä, ja välittivät pelaajalle kylmäävästi kuinka kyseinen mielipuoli kiduttaa alaisiansa.

Psykologinen vahinko alkoi kasautumaan myös kumppaneihin. Myöhemmin jouduin tekemään valinnan siviilien ja tärkeitä johtolankoja käsissään pitelevän CIA-agentin pelastamisen välillä. Macho-jutut ja letkautukset peittyivät pian vereen ja likaan. Aloin nähdä maskien takana olevat ihmiset.

Edes pelaajan hahmo ei ole koskematon. Pelisession lopetti montaasi, jossa Walkerin näkemät kauhunäyt kertoivat, ettei hänen johtoasemansa ehkä ollutkaan kovin vakaalla pohjalla. Hän hukkui hieman lisää jokaisen tekemänsä päätöksen vuoksi. Väläys mustuneita hahmoja oksentavista punertavista hiekkadyyneistä jäi hyvin elämään mielessäni.

Toki, pelissä on siistit hetkensä, erityisesti rakennusten ympärille kasautuneet hiekkadyynit näyttivät oivallisilta. Luotisarjat rikkoivat ikkunat ja tuhosivat tukirakenteet, aikaansaaden hiekkavyöryn vihollisten niskaan ja kääntäen epätoivoisen tilanteen voitoksi. Lentävä hiekka puolestaan hämärsi näkymää ja kätki viholliset taakseen. Hymyt tosin jäivät vähiin, kun kuuli näiden tukehtuvan jalkojensa alla.

Spec Ops: The Linellä on myös ongelmansa. Lupaava hahmotutkielma on kääritty melko konventionaaliseen ryhmäpohjaiseen räiskintään. Pelimekaniikat ovat rutiininomaisia, ja räiskinnän ja hiippailun vaihtelu toistui oppikirjamaisen orjallisesti. Pätkittäisen testin perusteella on vaikea sanoa, kuinka menoa jaksaa pidemmän päälle.

Arvostan kuitenkin tarinan toteutusta, kertomuksen häiritsevää luonnetta ja sitä, kuinka se kerrotaan. Se on kiistanalainen, mutta oikeista syistä. Se on rohkea. Tämä on aikuinen näkökanta yleisesti hyväksyttyyn virtuaalilahtaukseen. Sota on löytänyt jälleen hampaansa.