Ennakko

Darksiders II

Kirjoittaja: Mika Sorvari

Julkaistu 2012-03-22

Ensimmäisessä Darksidersissä koettiin maailmanloppua ja sen seuraamuksia Sodan vinkkelistä, mutta nyt parrasvaloihin ratsastaa toinen apokalyptisistä ratsumiehistä, Kuolema. Kävimme Hollannissa testaamassa miltä Darksiders II tuntuu käytännössä.

Median edustajat saavat usein ensikosketuksensa peleihin meluisissa messuhalleissa tai kevyesti juustonaksuilla hajustetuissa toimistoissa. Darksiders II:n kanssa tehtiin kuitenkin toisin, ja tällä kertaa toimittajat kutsuttiin käytöstä poistettuun kirkkoon Amsterdamissa. On kerrassaan omanlaisensa kokemus astua vanhaan, komeaan kirkkosaliin joka on täynnä testikoneita. Ilmassa oli keveää pyhäinhäväistyksen käryä, vaikkei kirkko enää ollutkaan pyhitetty.

Tämä sopi silti tilaisuuteen kuin viikate kurkkuun, koska Darksiders II tunnetusti pyörii maailmanlopun ja neljän ratsumiehen ympärillä. Nämä eivät kuitenkaan ole ne Raamatusta tutut veijarit, vaan pelin maailma ammentaa aivan omasta mytologiastaan. Tämä on erityisen selkeää tässä jatko-osassa joka jättää Maapallon omaan arvoonsa ja keskittyy seikkailuihin kokonaan muissa ulottuvuuksissa.

Näissä ulottuvuuksissa piisaa, sillä tällä kertaa lehdistön eteen lyötiin pelin ensimmäisen osuuden päättävä luolasto - osuuden joka on jo itsessään ensimmäisen Darksidersin kokoinen. Päivän sana oli "eeppinen" ja vaikka sitä käytetäänkin nykyään kovin heppoisin perustein, sopi se hyvin nähtyihin maisemiin, joissa perinteinen luolastokuvasto vaihteli valtaisan metallisulaton kanssa.

Kuolema on kohtuullisen erilainen epeli verrattuna veljeensä Sotaan. Siinä missä Sota oli raskasotteinen ja massiivinen kaveri, on Kuolema leveistä hartioistaan huolimatta akrobaattisempi tapaus joka kykenee juoksemaan seinillä ja loikkimaan pilarista toiseen kuin parempikin Persian prinssi tai Firenzen Ezio. Kun tähän soppaan lisätään vielä luolastosta löytynyt Ghost Hand joka tekee Kuolemasta okkultistisen bionisen kommandon, alkaa vaikutteita olla kasassa kohtalainen pino.

Tämä hämääkin minua hieman Darksiders II:ssa. Se on alusta asti muistuttanut minua taistelutyylillään God of Warista, ja nyt nämä akrobaattiset ominaisuudet nostavat esiin mielikuvia toisista lähteistä. Sarja ei ole minulle entuudestaan tuttu, ja kenties siksi en ole vielä aivan keksinyt mikä tekee siitä todella omanlaisensa. Harvoinhan vastaan tulee täysin omaperäisiä pelejä, mutta en pelaamani parituntisen pohjalta saanut otetta Darksiders II:n ytimestä.

Mainitsemani taisteleminen oli sangen viihdyttävää ja sujuvaa, joskin testaamamme luolasto painottui enemmän ongelmanratkaisuun ja tasoloikintaan. Viikatteiden ja suuren vasaran heilutteluun keskittyvä mätkintä sujui jouhevasti ja viholliset tiputtelivat palkinnoksi sekä kultaa että uusia varusteita. Tiukemmissa tilanteissa Kuolema pystyi omaksumaan demonisen hahmon veljensä tapaan, ja peruspieksentään saatiin vaihtelua myös nousemalla välillä maagisen konstruktin ohjaimiin, jonka suurilla kivinyrkeillä viholliset taintuivat ennätysajassa.

Suuria nyrkkejä tarjosi myös Karn joka seurasi Kuolemaa luolaston lävitse. Kyseinen möhkäle jätti mittasuhteillaan ronskin ratsumiehen varjoonsa, ja oli aina valmis pitämään omia puoliaan taistelussa. Vigil Gamesille täytyykin antaa pisteitä apurihahmosta josta oli todellakin enemmän apua kuin haittaa, ja jonka perään ei tarvinnut olla joka hetki katsomassa. Vastaavia apureita tullaan näkemään myös pelin muissa osioissa.

Kuten aiemmin todettua, Kuolema on ketterä kaveri, mutta valitettavasti tämä ei aina ollut samaa mieltä pelaajan kanssa siitä minne ollaan menossa. Hyväkin seinäjuoksu saattoi päätyä laavamereen yhä uudestaan ja uudestaan vaikka omasta mielestä painelikin oikeita nappeja. Ajoittain vastaan tuli myös tilanteita joissa ei yksinkertaisesti tiennyt mihin suuntaan hyppysarjaa tulisi jatkaa, josta syntyi tarpeetonta toistamista. Peli onneksi tallentaa edistymisen melko lyhyissä pätkissä, joten laavakylvyt eivät pääse kyrsimään liian pahasti. Selkeämmät visuaaliset vihjeet tekisivät elämästä silti helpompaa.

Pelisuunnittelussa oli myös muita hampaankoloon jääviä asioita. Kummituskädellä saattoi näppärästi tarrata kaukanakin oleviin kohteisiin ja heijata pitkin kenttää vauhdikkaasti, mutta vain sitä reittiä minkä kehittäjät olivat aiemmin päättäneet. Tämä kävi välillä ärsyttämään tosissaankin, pelin pakottaessa valitsemaan pitkän kiertotien samalla kun näkyvissä olisi ollut aivan hyvä ja tarraamiseen soveltuva kattoparru joka olisi johtanut suoraan loppupisteeseen. Siihen ei vain sopinut tarttua kuin vasta aivan viimeisenä ja tietystä suunnasta.

Tällaisten seikkojen vuoksi peli ei mielestäni virrannut aivan toivotulla tavalla. Koska kehittäjillä on kuitenkin vielä pari kuukautta aikaa säätää sen parissa, voi tilanne toki muuttuakin. Nykyiselläänkin Darksiders II on varsin kaukana toivottomasta, ja epäilemättä sen omiin omalaatuisuuksiin sopeutuu kun siihen perehtyy perusteellisemmin. Muistettakoon, että tällä kertaa testattua luolastoa edeltää noin kuusi tuntia peliaikaa joka epäilemättä sisältää oman osansa oppimiskäyrästä.

Testasin itse Darksiders II:a PC:llä, mutta ohjaus hoidettiin vielä toistaiseksi Xbox-ohjaimella. Grafiikka oli sangen edustavaa, ja parin harppauksen verran edellä Xbox 360 -versiosta. Maisemat olivat aavistuksen geneerisiä, mutta mukaan mahtui myös komeampia hetkiä. Luolaston loppupomo oli ennen kaikkea massiivinen, aina siihen pisteeseen saakka että kävi jokseenkin vaikeaksi hahmottaa kuinka tämän kanssa tulisi toimia. Taistelu muistutti jopa hieman Shadow of the Colossuksesta, joten ainakin voidaan sanoa että Vigil Games saavutti tässä hakemaansa eeppisyyttä.

Darksiders II voi siis ilmestyessään olla sangen mielenkiintoinen ja takuulla mittava pelikokemus. Tällä kertaa se tuntui vielä viimeistelemättömältä, mutta sitähän varten seuraavat kaksi kuukautta ovat. Tilanne antaa siis syytä optimismiin tämän toiminnallisen seikkailukokemuksen suhteen.