Prince of Persia

Monia vuosia elänyt, useilla alustoilla kohtuu useassa muodossa nähty Prince of Persia on pienistä kompuroinneistaan huolimatta yksi niitä pelisarjoja, joita voi helposti useampikin ihminen muistella lämmöllä vielä tänäkin päivänä. Esittelihän alkujaan vuonna 1989 syntynsä saanut sarja mielenkiintoisen ja samalla hyvinkin haastavan tasoloikkakokemuksen, jota usean uusioversion lisäksi seurasi vieläpä muutama täysin uusikin peli, joista varsinkin vuonna 2003 nähty Sands of Time ja sen kehittänyt Ubisoft nostivat sarjan jälleen useamman pelaajan huulille.

Nyt vuosia Sands of Timen julkaisun jälkeen on Ubisoft saanut aikaan Prince of Persialle useamman "modernin" jatko-osan ja tehnyt sarjasta selkeästi yhden tärkeimmistä tavaramerkeistään. Olikin suorastaan enää vain ajan kysymys koska Persian prinssi saakaan oman XO- sekä PS3-seikkailunsa.

Persian prinsessa

Toisin kuin useat Ubisoftin julkaisemista ja kehittämistä PoP-sarjan peleistä tähän asti, ei uuden sukupolven Persian tarina ole enää sidoksissa mitenkään Sands of Timen luomaan maailmaan, vaan Ubisoftin Montrealin ryhmä on aloittanut uusimman osan kanssa täysin puhtaalta pöydältä, mikä näkyy oikeastaan useammassakin eri asiassa. Ehdottomasti parhaiten uuden tyylin huomaa jo kauan monen hehkuttamasta cel shading - ulkoasusta, joka suorastaan hehkuu värejä ja viimeistään lumoaa katsojan joka tuutista pursuavilla yksityiskohdillaan. Pelaajalle tehdäänkin heti selväksi, että Warrior Within -pelin aikoinaan sarjaan mukanaan tuoma synkistely on jätetty aikalailla taakse.

Tarina itsessään ei kuitenkaan jää silkaksi kukkaistanssiksi, vaan se perinteinen iso paha pääsee uhkaamaan tälläkin kertaa maailmaa, kun nimettömäksi jäävä päähenkilö sattuu etsimään juuri väärään aikaan väärässä paikassa kultalastia kantavaa aasiaan. Aasia ei tietenkään löydy, vaan vastaavasti syliin kirjaimellisesti tipahtaakin taikavoimia omaava paikallinen karkumatkalla oleva prinsessa Elika, jota jahtaava isäpappa onnistuu lopulta suutuspäissään avaamaan pahuudenjumala Ahrimanille portin vapauteen. Pahuuden paluuta maailman juuri tavannut parivaljakko ei kuitenkaan sulata, vaan Ahrimanin vapautuminen lähdetäänkin heti kylmiltään pysäyttämään.

Pelin tapahtumat lyödään kohtalaisen nopeasti liikkeelle ilman sen suurempia selittämisiä, ja saman linjan voidaankin sanoa jatkuvan koko pelin loppuun asti. Pelaajalle ei suoraan tyrkytetä juurikaan mitään tietoa varsinaisten välipätkien sisällä, sillä ne toimivat vain pakollisena johdatuksena tapahtumasta toiseen. Varsinainen tieto vihollisista ja pelin hienolta näyttävästä maailmasta revitään erikseen luodun dialoginapin välityksellä, jota takomalla Elika ja päähenkilö vaihtavat tietojaan ja kuulumisiaan, jos sanottavaa vain riittää. Idea onkin kohtalaisen ovela, sillä nyt tarinasta ja maailmasta vähät välittävät voivat skipata tylsät selittelyosiot entistäkin vähemmällä vaivalla, mikä tosin vastaavasti voi tuoda kiinnostuneille eteen ongelman. Jos nimittäin uteliaisuutta riittää, saa pelaaja pahimmillaan koluta samaa dialogia läpi useampaan kertaan.

Vapautta valita on kuitenkin kunnioitettava, ja onkin hienoa nähdä, että Ubisoft on pyrkinyt käyttämään ideaansa myös muuhunkin kuin dialogiosuuksiin. Nopean alkututoriaalin jälkeen pelaajalle annetaan nimittäin ainakin teoreettinen mahdollisuus lähteä tutkimaan suurehkoa maailmaa melkeinpä miten lystää, mikä saikin muun muuassa allekirjoittaneen alkujaan hyvinkin kiinnostuneeksi tekeleestä. Tietenkään tämä luvattu ominaisuus ei lopulta ollut aivan sitä mitä moni uskalsi jopa kuvitella, mutta harva tosin uskalsi odottaa niinkin ankeaa tulosta, mitä PoP lopulta tarjoaakaan. Maisemat ovat toki upeita, ja moniin kaukana siintäviin alueisiin on jopa mahdollista päästäkin, mutta on silti häkellyttävän tuntuista, kuinka ankeassa putkessa pelaaja tuntee lopulta jatkuvasti kulkevansa. Silloin tällöin matkaa tehdessä eteen tulee toki pieniä mahdollisuuksia valita etenemisreittinsä muutamasta vaihtoehdosta, mikä sekin tuntuu pian tosin yhdentekevältä.

Periaatteessa eri rotkoja ja esteitä ylitetään vain muutamalla hassulla tavalla, jotka nekään eivät tarjoa edes minkäänlaista jännitystä. Niin loikat, seinäkiipeilyt kuin muutkin temput kun hoituvat silloin tällöin yhtä nappia oikea-aikaisesti painamalla, jota seuraa yllättävän pitkähkö animaatio osuus, joka näyttää toki tyylikkäältä, mutta ei luo tunnetta siitä, että pelaaja olisi itse hahmon puikoissa. Pelissä automaattisuuden tunne onkin välillä karmaiseva, minkä huomaa viimeistää todella kiskomaisen pelimekaniikan ansiosta. Prinssi kun käytännössä hakeutuu jatkuvasti eri paikoissa tietyille pinnoille, mikä evää täysin vapaan hyppelyn. Tai no tokihan sitä saa yrittää, mutta moinen uhkarohkeus johtaa käytännössä aina putoamiseen.

Tyylikkyys on tuntunut menneen myös pelin taisteluissa viihtyvyyden edelle, sillä miekkamätöt ovat täysin nähtyjä jo parin ensimmäisen yhteennoton jälkeen. Toki komboja ja yhdistelmiä piisaa, mutta niiden käyttäminen on monissa taisteluissa välillä yllättävänkin rajattua, eikä taisteluista muutenkaan välity kuin harvoin kunnon tekemisen tunne. Tätä on koitettu paikata hieman jatkuvasti esiin ryöpsähtävillä reaktio- ja rämpytystesteillä, joiden määrä saa tosin viimeistään kypsymään yhteenottoihin.

Huoraajan unelma

Järkyttävästä toistosta ja tyylin diktatuurista huolimatta uusin Persian prinssi omaa kuitenkin erään jipon, joka voi onnistua koukuttamaan ainakin joksikin aikaa kovimmankin kitisijän. Nykyajan muoti-ilmiö eli saavutukset tulevat nimittäin peliä pelatessa viimeistään tutuksi, sillä uuden sukupolven Persia on antelias kuin Joulupukki jouluna. Mistään mauttomasta tyrkytyksestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä vaikka aluksi pokaalit ja pisteet irtoavatkin jo pelkästä puhumisesta, vaativat viimeiset saavutukset jo pientä yrittämistä, joka ei kuitenkaan johda liian suuriin stressaamisiin. Näin sen pitää silloin tällöin ollakin!

Edes saavutuksetkaan eivät kuitenkaan kykene peittämään sitä tosiseikkaa, ettei Prince of Persialla ole oikeastaan mitään, mikä houkuttelisi takaisin pelin pariin lopputekstien rullattua ruudussa. Uusia asuja toki avautuu käyttöön, mutta niiden tuottama huvin määrä on käytännössä olematon. Toki niin sanottujen Light Seedien haalimista on myös tarjolla, mutta niistä lähes kaikki tulee pelin loppuun mennessä aika hyvin jo kerättyä kasaan.

Uuden sukupolven Prince of Persia ei siis tee sarjalle sitä, mitä Sands of Time teki vastaavasti aikanaan. Next-gen PoP kun käy saamattoman nopeasti itseään toistavaksi ja tylsäksi, mitä ei estä edes huikea silmäkarkin määrä. Peliä onkin hyvin vaikea lähteä suosittelemaan muille kuin kovimmille saavutusintoilioille, mutta jos tämän nyt halvalla sattuu jostain joskus ostamaan, ei se maailman typerin teko missään nimessä kuitenkaan ole. Suosittelen kuitenkin nyt ainakin harkitsemaan ennen kauppaan lähtöä pariinkin kertaan.