Halo: Reach

Tämä on fanipoika-arvostelu fanipojalta, joten tosikot kääntykää 180 astetta!

Ennakkoon ilmoitan, että taasen keskityn nimenomaan yksinpeluukampanjaan tässä arvostelussani. Olen pelannut myös multiplayeria ja se on mielestäni hauskaa hommaa, mutta sen arvostelun jätän muille.

Bungien lopputyö on monella tapaa mielestäni tribuutti ensimmäiselle osalle. Odotin tätä peliä kuin kuuta nousevaa ja enemmän kuin esimerkiksi ODST:tä. Syy oli siinä, että rakastan esiosia kuin hullu puuroa. Legendaarinen Reachin tuho sai vihdoinkin pelin, ja lopputulos on vähintäänkin hyvä.

Pelissä astutaan Noble 6:n, hyvät meriitit hallitsevan Spartan III -kommandon saappaisiin. Kaveri ei paljoa puhu, ja panssarikin on täysin muokattavissa pelaajan mieltymysten mukaan. Soturi on siis pelaaja itse, mikä on hieno veto Bungielta. "Jalo kuutonen" on kuitenkin osana ryhmää, ja tämän ryhmän tarina kerrotaan osana Reach -planeetan tuhoa.

Piristävä lisäys tarinankerrontaan onkin vihdoin nähdä spartalaiset toimimassa osana ryhmää, toisin kuin aikaisemmissa Haloissa (jos ei Halo Warsia lasketa). Välillä tosin tuntuu, että ryhmän jokainen npc -hahmo on ennen pelin alkua ilmoittautunut "kuka kuolee sankarillisimman kuoleman" -kisaan, mutta ei siitä sen enempää...

Tarina on tämän Halo -pelin heikoin lenkki. Ei vaan millään jaksaisi katsella, kun tiiminjäsenet nahistelevat keskenään samalla, kun kokonainen planeetta tuhoutuu. Helmiäkin joukossa on: Varsinkin loppupuolella pelissä avataan legendaarisen Pillar of Autumn -aluksen lähtökuopat, ja selitetään miten Cortana -tekoäly löysi tiensä kyseiselle alukselle. Tunnelma on vanhalle Halo -fanille varsin eeppinen ja välillä ihan selkäpiitä karmii, siis ihan hyvässä mielessä. Moni on haukkunut pelin sarjan huonoimmaksi ehkäpä juuri pintapuoliseksi jäävän tarinan takia, mutta mielestäni Halo -universumille vihkiytyneet fanit saavat tarinastakin ihan tarpeeksi irti.

Parasta antia onkin pelin kenttäsuunnittelu, viholliset ja aseet: Kuten Bungielta onkin totuttu odottamaan, on kenttäsuunnittelu kiitettävää, ja ehkäpä parasta Halo -sarjassa tähän mennessä. Löytyy yöhiippailua, helikopterisaattotehtävää, avaruuslentoa, kaupungissa ja luonnossa räiskimistä. Monipuolisuus on kentissä huipussaan.

Vihollisetkin ovat pelottavimpia sitten ensimmäisen Halon pikselihirviöiden: Eliteistä, noista nelileukaisista veijareista, on viimein tehty Spartan -kommandoa päätä pidempiä, vieläkin vikkelämmin liikkuvia, taktiikan mestareita. Heroic -vaikeustasolla nämä otukset ovat varsinainen tikku persiissä, ja ihan hyvä niin, sillä edeltävien osien Brutet olivat paikallaan seisovia luotisieniä turhautumiseen asti. Muut viholliset ovat ennallaan niin hyvässä kuin pahassakin. Lisäyksenä rotuihin on Jackal -heimon sukulainen Skirmisher, joka serkkunsa tavoin liikkuu vikkelästi, tosin tällä kertaa niin vikkelästi että välillä allekirjoittaneella oli todellisia vaikeuksia pitää näitä veijareita aseen jyvällä näiden pomppiessa pitkin rakennusten kattoja. Uhan tunnetta lisää se, että Halo: Reachissa muukalaiset puhuvat omaa kieltään, eivätkä enää niitä hassuja enkunkielisiä one-linereitaan. Covenant -liitoumasta on tehty toden teolla uusi uhka, jonka kanssa taisteleminen on oikeasti vaarallista.

Myös aseet ova osittain kumarrus sarjan ensimmäiselle osalle. Kahden käden paukuttelu on unohdettu, ja vanhoja tuttuja on muokattu enemmän ensimmäisen osan kaltaisiksi: Magnum ja Plasma-rifle ovat melkein yhtä voimakkaan tuntuisia, ja samoin haulikko. Aikaisemmista osista tuttujen tykkien lisäksi esitellään uutta rautaa: Muun muassa covenant carbinen korvaa oma moninpelisuosikkini needle rifle, joka jo kolmesta lihaan osuvasta neulasta saa kohteen räjähtämään vaaleanpunaisen pilven saattelemana. Myös ihmisten arsenaaliin on esitelty muun muassa kranaatinheitin, jolla oikein ajoitettuna saa massiivista tuhoa aikaan vihuryhmissä. Loput uudet tykit jääköön esittelemättä, jotta jää peliä pelaamattomillekin jotain yllätysmomenttia.

Halo: Reach on erittäin hyvä peli, vaikka useat sen ovatkin haukkuneet. Hauska pelattavuus, paranneltu tekoäly, mielenkiintoiset ja vaihtelevat kentät, sekä varsin eeppinen loppupätkä eivät todellakaan pettäneet vanhaa fania.

P.S. Ne Elitet ovat oikeasti haastavia vastuksia, vertailet niitä mihin peliin tahansa. terv. "Yksi pojo heathia jäljellä kun karjuva muukalainen rynnii päin näköä ja potkaisee naamaan"

P.P.S. Ai niin! Meinasi ihan unohtua uusien "Armor Abilityjen" esittely. Sanottakoon niistä, että ne ovat hauska lisä, sillä nyt spartalainen voi jetpackata rajoitetusti, muodostaa suojaavan kuplan ympärilleen, muuttua näkymättömäksi ja niin edelleen. Oma suosikkini oli em. parannuskupla, joka pelasti monelta tukalalta tilanteelta!