On elokuu. On vuosi 2012. Mitäs tähdellistä siis tapahtuu? Noh, voisihan tuohon sanoa, että viimeinen vuosi lukiossa. Ironista ehkä, mutta odotan tulevaa lukuvuotta. Niin monta asiaa tehtävänä ja se kaikki kulminoituu yhteen lakkiin. Mutta masentaisinko ihmisiä puhumalla koulusta näin kesäloman viimeisillä päivillä? Ehkä säästän sen tuskan ja annan ihmisten viettää kesää. Minä ainakin vietän sen huoneessani kirjoittelemassa blogia (syytetään vaikkapa harmaata keliä). Ja pelaamassa tiettyä tietokonepeliä.

Tämän kuun lopussa tapahtuu jotain erittäin mielenkiintoista. Se on ehkä "peliurallani" suurin asia mitä olen odottanut. Ajallisesti olen odottanut sitä kauimmiten kuin mitään muuta peliä. Sen edeltäjää olen pelannut enemmän kuin mitään muuta peliä. Pelikelloon on kerääntynyt päälle 1500 tuntia. Itseasiassa tuota voitaisiin melkein kuvailla lyhyeksi ajaksi suhteutettuna siihen, että aloitin pelin pelaamisen keväällä 2006. Kuusi vuotta sitten astuin ensimmäisen kerran Tyriaan ja koin kiltasodat - Guild Wars.

Aikana jolloin nettiropekokemukseni lähinnä koostuivat Runescapesta ja Ultima Onlinesta, joskin jälkimmäisen kompleksisuus ajoi minut varsin nopeasti pois. Muistan kuinka hetken mielijohteesta kuultuani pelistä päätin ostaa pelin. En tiennyt pelistä juurikaan mitään muuta kuin muutaman kuvankaappauksen verran ja nimen. Ja tietenkin sen, että ei kuukausimaksuja. Peli kyllä löi minut ällikällä jo pelkällä kirjautumisruudulla. Guild Wars Factions oli julkaistu päiviä aikasemmin, joten teemaan kuuluva valikko oli sykähdyttävä aasialaistunnelmallaan. Olin kuitenkin ostanut sarjan ensimmäisen pelin ja päädyin täten Ascalonin vehreille mannuille. On vaikea kuvailla kuinka kovaan peli oikein iski. Maisemat, musiikki ja tunnelma oli upeita, kauniita. Siinä oli jopa tarina! Kun olin tutustunut hieman pelimaailmaan ja parannellut hahmoani, päädyin osin tietämättömyyksissäni ulos tältä tutustumisalueelta (Pre-Searing Ascalon oli varsin suuri alue tutustumiselle, itseasiassa sain tutkittua sen kokonaan vasta monen hahmon jälkeen). Tarina tekikin tässä kohtaa sen sykähdyttävän ja nerokkaan kettumaisen tempun. Charr-rotu, jota vastaan taistellaan pitkälle pelin alkua (ja myöhemmin Eye of the North -lisärissä), pisti koko alueen maantasalle tulisateella ja näin Ascalonista tuli pelkkä erämaa. Mikä olisikaan parempi tapa potkaista eeppinen seikkailu käyntiin, joka kesti monen erilaisen kampanjan läpi.

Joten lienee sinänsä turha selittää, että odotan Guild Wars 2:sta ja että miksi se on niin kova juttu. Noh, voisihan sitä sanoa, että se tuo Tyrian pelaajille takaisin erilaisena. Monet asiat ovat muuttuneet. Charr-rotu on nykyään ihmisten liittolainen ja täten myös pelattava rotu. Kyseinen rotu huokuu nostalgisuutta niin paljon, että pakkohan vähintään yksi hahmopaikka omistaa sille. Miten kuitenkin kestän tämän kahden/kolmen viikon odottelun? Vaikeasti, mutta apulääke löytyy. Eye of the North lisäri toi peliin Hall of Monuments -järjestelmän, jonka avulla pelaajat pystyivät "tallettamaan" saavutuksensa, harvinaiset haarniskansa ja aseensa, mukana seikkailevat tekoäly-"herot", sekä itsetuntoa kohottavat miniaturet eli tuttavallisemmin mini petit. Näiden avulla sitten kerätään pisteitä, joista muodostuu tietty lukumäärä. Tämä luku sitten osoittaa mitä kaikkea pelaaja voi lunastaa ilmaiseksi Guild Wars 2:sta.

Tällä hetkellä alkuperäisessä Guild Warsissa ei taida olla muuta kuin kahdenlaisia pelaajia jäljellä. Ne, jotka viettävät Lion's Archissa viimeisiä pelipäiviä muistellen menneitä seikkailuja. Ja ne, jotka keräävät hiki hatussa mahdollisimman paljon saavutettavia asioita Hall of Monumentsia ja GW2:sta varten. He, kuten minä, tekevät viimeisen puristuksen pelissä. Grindaavat mitä tahansa ja kiskovat kaiken mikä irti lähtee. Touhu on kyllä erittäin hektistä enkä ole pitkään aikaan nähnyt tällaista aktiivisuutta pelissä. Vaikka tuo kuulostaakin kauhealta, mitä se myös osin on, niin siinä on myös jotain hyvää. Peli saa arvoisensa lopun, eikä se kuole kaikessa hiljaisuudessa. Peliä pelataan loppuun asti, ennen kuin siirrytään jatko-osaan. Vaikka ei tulisikaan haudata etuajassa, niin peli tulee kyllä hiljenemään radikaalisti ja se voidaan sen jälkeen melkeimpä nimetä kuolleeksi.

Tämän grindaaminen on myös lopulta osoittanut omat taitoni pelissä. Sanoisin, etten ole aikasemmin sitä tajunnut, mutta olin kyllä ihan taitava pelaaja. En tule saamaan kaikkia esineitä avatuksi. Olen HoM-tasolla 25/50. Esineitä riittää tasolle 30 asti, joten niistä en paljoa menetä. Arvonimikkeitä riittäisi tuolle viimeiselle tasolle asti. Mutta tämän viimeisen puristuksen aikana olen muutamassa päivässä kiskonut itselleni kolme tasoa HoM:issa. Se pistää miettimään, että jos olisin tajunnut pystyväni parempaan jos olisin uskaltanut koittaa, niin olisinko korkeammalla tasolla. Taatusti. Olihan mulla kuusi vuotta aikaa. Kuitenkin, tämän viimeisen puristuksen aikana on jäänyt hyvä mieli ja olen todellakin valmis Guild Wars 2:seen.

Olen käynyt vanhoilla alueilla katsomassa maisemia ja muistelemassa seikkailuja. Niitä on paljon. Niitä on paljon samoista tehtävistä. Ensimmäiset kokemukset ovat varmasti parhaita. Muistan monet eri killat ja palasin lopulta "kotiinkin." Palasin yhteen kahdesta suosikkikillastani ikinä näinä viimeisinä päivinä. Siinä oli sattumaa mukana, mutta on mahtavaa siirtyä tämän yhteisön mukana Guild Wars 2:seen.

Guild Wars on laaja tarina. Se sisältää paljon tarinoita, jotka linkittyvät taitavasti toisiinsa. Mutta mikä tärkeintä, pelissä on koettu paljon pelaajien omia seikkailuita. Ja epäilemättä, näitä tullaan näkemään Guild Wars 2:ssa. Guild Wars: Eye of the North julkaistiin vuonna 2007, samoihin aikoihin saatiin kuulla ensimmäisen kerran Guild Wars 2:sta. Eye of the Northin jälkeen jatko-osaaa on odotettu viiden vuoden ajan ja seikkailut ovat ehkä jääneet taka-alalle. Mutta nyt pelin viimeisinä hetkinä seikkailut ovat alkaneet heräillä ja legenda jatkuu.. Guild Wars 2:ssa.

Blogin aikana kuunneltua musiikkia. http://www.youtube.com/watch?v=9FBuxs6oxZ4 - Guild Wars Soundtrack - First Light. Videon taustalla muuten näkyy se Pre-Searing Ascalon. http://www.youtube.com/watch?v=9OYNchrZl_4 - Guild Wars 2 Soundtrack - Shaemoor

Ps. Jeremy Soule on säveltänyt kaikki Guild Warsin musiikit, jatko-osa mukaanlukien. En yhtään ihmettele miksi häntä kutsutaan pelimaailman John Williamsiksi.

Ei. Otsikolla ei ole mitään tekemistä kuoleman kanssa.

Olen lähestymässä ehkä lapsuudessa eniten odotettua virstanpylvästä: täysi-ikäisyyttä. Tasan tarkalleen viikko siihen jäljellä, joskin vuorokausi on lähellä vaihtumista tätä blogia kirjoittaessani. Ei ole tavatonta, että nuori ihminen pääsee tähän samaan tilanteeseen kuin minä itse ja voitaisiin sanoa, että ei siinä oikeastaan ole mitään ihmeellistäkään. Tulee mahdollisuus ajaa autoa (laillisesti) ja juoda mietoja alkoholijuomia (näitäkin laillisesti). Saa äänioikeuden, jota pääsenkin hyödyntämään heti tämän vuoden presidentinvaaleissa. Lisäksi tulee niitä iki-ihania velvollisuuksia lisää ja tällaiselle ihmisille, joka vihaa rahan pyörittämistä, tulee elämä olemaan suurta tuskaa.

Mutta mikä täysi-ikäisyydestä tekee niin maagista? No se täysi-ikäisyys itsessään. Se, että ihminen on saavuttanut sen asian, mistä on haaveillut niin monien vuosien ajan. Kuinka monesti lapsi sanoo sanat "kun minä olen aikuinen..." Se, että onko 18-vuotias vielä aikuinen, on kiistanalainen juttu, mutta idea on sama. Sitä odottaa vuosia ja sitten siihen pääsee käsiksi. Sisältöön saattaa pettyä, mutta odotus on ohi ja kohde saavutettu.

Tämä aika on myös ollut henkilökohtaisella tasolla mullistava. Olen entistä enemmän saanut itsenäisyyttä ja vanhemmat ovat alkaneet jäädä taka-alalle. Toki he ovat mukana elämässäni, mutta he eivät ole hallitsemassa sitä enää. Se on hienoa, mutta samalla hieman pelottavaakin sillä asiat muuttuvat. On pelottavaa ottaa ohjat elämässä omiin käsiinsä. Ehkäpä tähän sopii Dragon Age: Originsin johtavan naissivuhahmon Morriganin sanat:

"Change is coming to the world. Many fear change and will fight it with every fibre of their being. But sometimes, change is what they need the most. Sometimes, change is what sets them free."

(Jos nyt unohdetaan kuitenkin tuo eka lause. En oikein keksi, että mikä muutos oli maailmaan tulossa.)

Olen taas (kuten yleensä) ollut hiljaisella päällä GR:n sivuilla. Seurailen toki mitä täällä tapahtuu, mutta jotenkin tuo kommentointiosio jää aina vähälle. Ajattelimpahan tässä kuitenkin kirjoittaa blogin, jossa on jokseenkin lyhyitä mietteitä.

So umm.. What's the point?

Palailin tässä kesällä The Lord of the Rings Onlineen, ja heti tähtäimeen päätyikin hobittihahmoni kehittäminen maksimitasolle. Itse pelin sain joululahjaksi vuonna 2007 ja tuon kyseisen hahmon loin silloin. Mutta ehkä kuukausimaksujen takia en koskaan tullut loppujen lopuksi paljoa pelanneeni peliä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päädyin tulokseen, hankin enintään puolen vuoden enestä peliaikaa aikoinaan. Nyt kun itse peli oli ilmaiseksi pelattavissa niin pääsin etenemään omaa tahtiani. Olen siis Premium-pelaaja, toisinsanoen minulla on enemmän oikeuksia kuin pelaajalla, joka ei olisi koskaan maksanut pelistä mitään, mutta vähemmän kuin säännöllisesti kuukausimaksua maksava VIP-pelaaja. Olen lähestymässä kovaa tahtia nykyistä maksimitasoa (65), mutta mieleeni juolahti eräs asia. Mitäs sitten teen? Premium pelaaja ei pääse pelaajien välisiin mittelöihin, joten sisältöä löydän vain tehtävistä ja luolastoista. Tätäkö varten pelaan peliä, että pääsisin maksimitasoon ja sitten hylkään hahmon tylsyyksissäni. Rise of the Isengard lisäosan ennakkotilasin, joten sitä nyt tietenkin tulee odoteltua. Huhua myös on, että ilmaispelaajatkin pääsisivät jollain tavalla mukaan PvP:en. Itse toivon kovasti, että olisi edes mahdollista avata tuo LotrO:n nettikaupan kautta. Toivossa on hyvä elää.

Niin suuri, että ihan pelottaa.

Toinen tämän vuoden kesäpelini on The Elder Scrolls IV: Oblivion. Kokeilin aikoinaan peliä, mutta jotenkin se ei sopinut itselleni. Tähän ehkä olen löytänyt syyn. Koska olen usein tottunt roolipeleihin, jossa päätarinaa ohjaa pelaajaa, olen ollut sormi suussa jouduttuani Cyrodiilin maailmaan. Olen ilmeisesti olettanut, että voin käyttää samaa taktiikkaa kuin ennen: menen päätehtävän mukana seuraavaan kaupunkiin ja teen sivutehtävät siellä, sitten siirryn seuraavaan. Tämä ei kuitenkaan Oblivionissa yksinkertaisesti toimi, joten olin ihan hukassa pelissä. Tämä aiheutti sen, että peli jäi omalta osaltani pölyttymään.

Paitsi tähän saakka. Palasin Cyrodiiliin nyt aivan eri ajatus mielessä. En keskity päätarinaan, vaan keskityn seikkailemiseen ja sivutehtävien tekemiseen eli niihin asioihin, jotka oikeasti rakentavat Oblivionin. Fiilis on ihan omanlaisensa. Vaikka lähtökohtaisesti seurasin päätarinaa, pysyttelin kuitenkin omilla poluillani ja seikkailusta muokkautui ensimmäisten tuntien aikana jotain todella hienoa. Pelimaailma todella hengittää itse ja sitä ei juurikaan koskaan voi olettaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Saatan ehkä joskus tehdä arvion tästä kyseisestä fantasiapelistä.

Tiimityöskentely on kaiken a ja o

Olen varmaan monesti ennen todennut, että itselleni tiimityöskentely on peleissä erittäin tärkeä asia. Itsestäni se on huomattavasti hauskempaa kuin yksinään sooloaminen. Tiimipelaaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luotaisiin mitä ihmeellisempiä taktiikoita tai edes välttämättä keskusteltaisiin. Tiimityöskentely on sitä, että ollaan läsnä yhteisessä toiminnassa. Joissakin peleissä ihmiset pystyvät kommunikoimaan jo pelkästään hahmojen liikkumasuunnan perusteella. Otetaan esimerkiksi Battlefield Bad Company 2. Tässä pelissä osataan jollain maagisella tavalla suunnitella liikkeitä vain juoksemalla tai ajamalla tiettyyn suuntaan. Yleensä pari pelaajaa nimetään epävirallisesti tiimin johtajiksi ja heitä sitten seurataan. Jos autoa ajava kuski ajaa vihollisten tukikohdan ohi kauempaa ja ajaa näiden taakse, loksahtaa pelaajien päässä, että nyt yritetään yllättää viholliset. Tämä muuttaa heti kyseisten pelaajien pelityylin hommaan soveltuvaksi.

Halo: Reach on toinen tällainen missä olen kokenut tällaisen fiiliksen. Firefight-pelimuoto on jo itsessään yhteistyötä, vaikka pelimuotoa on helppo pelata yksin. Se, että joku tiimiläinen pomppaa esiin ja antaa suojatulta on jotain niin eeppistä ja tuntuu siltä, että kyseinen henkilö tuli auttamaan vaikka todellisuudessa hän haluaa todennäköisesti itse vain enemmän pisteitä. Tiimityöskentelyä voidaan pitää myös illuusiona ja oikeasti pelaajat ajavatkin vain omaa etuaan. Se on kuitenkin kiva illuusio ja toivottavasti en tule koskaan selvittämään sitä karua totuutta.

Pelit ja niiden tarinat. Niistä voisi saada irti vaikka kuinka paljon juttua, mutta rajaan tällä kertaa erääseen seikkaan, joka on vaivannut minua viime kuukausien aikana. Mielenkiintoisia pelejä löytyi viime vuoden aikana vaikka kuinka monta, mutta joidenkin niiden yksinpelit kärsivät huonosta lopetuksesta. Tai pikemminkin liian nopeasta.

Peli alkaa mielenkiintoisesti ja tarina vie mukanaan. Tuntien pelaamisen jälkeen tulee jotain mielenkiintoista ilmi, jolloin alkaa tajuta kuinka hieno peli oikeastaan on kyseessä. Ja sitten isketäänkin loppuklimaksi. Siis mitä? Eikö pelin vasta nyt periaatteessa pitäisi alkaa. Ilmeisesti ei, sillä pelintekijät päättävät pitää sen mielenkiintoisen alueen suppeassa ja iskeä pelkkää varmaa tasapaksua meininkiä. Sinne meni hukattu potentiaali.

Ottakaamme esimerkiksi vuoden loppupuolella ilmestyneen Fable III:sen. Ennenkuin vallankumous pistetään täytäntöön(mainittakoon, että se oli valitettavan lyhyt) niin tapahtuu jotain mielenkiintoista mitä alkaakin odottamaan innolla. Kun ollaan kuninkaita, niin eipä kauaa mene ja katsellaankin lopputekstejä. Ja minä kun hölmönä luulin pelin olleen lupausten mukaan vasta puolivälissä kruunajaisten jälkeen. Tässä kohtaa oltaisiin kaivattu edes niitä yksinkertaisia tehtäviä. Hieman samanpuoleinen hiihto oli myös Fable II:sen kanssa, mutta siinä onneksi kiinnostavuus oli koko ajan korkealla.

Assassin's Creedeissä itsellä on aina ollut hieman semmoinen ongelma, etten ole oikein löytänyt sitä kohtaa mistä peli oikeasti alkaa. Onko se sittenkun päätetään pukeutua ensimmäisen kerran salamurhaajan asuun vai silloinkun ekaa tappoa suunnitellaan? Assassin's Creed: Brotherhoodissa kävi huononpuoleinen juttu ja kun oletin pelin vasta kunnolla alkaneen.. niin johan sieltä tuli pari tehtävää ennen loppua. Tässä tuli taas ilmi menetetty potentiaali. En kyllä voi syyttää Ubisoftia tuosta ongelmastani, se kun riippuu niin paljon näkökulmasta.

Näin lopuksi haluaisin kommentoida, että kaipaisin pidempiä sotia. Brotherhoodissa ja Fable III:ssa näin esimerkiksi tuntui siltä, kuin käynnissä olisi ollut yhden miehen sota ja lopussa heitettiin pari tekoälyä mukaan auttamaan. Assassin's Creed II:ssa tämä toimi, mutta peleissä joissa pitäisi rakentaa armeijantyylistä joukkiota pitäisi olla myös jotakin itua lopputaistelussa. Loppusodan ei tarvitse olla yhden tehtävän pituinen.

Täydennä 2011-01-28 22:07: PS. Kommentoikaa toki jos löydätte pahoja virheitä tahi kieliopillisia virheitä. Itsellä kun tuntuu olevan särmää lukihäiriöön.

Onhan se niin kivaa kun kone päättää irtisanoutua. Pääsee nähkääs irti siitä interwepistä sun muista tietokonepeleistä. Ja samalla sitten tieto maailmanmenosta menee päin honkia. Kun en jaksa puuduttavan tylsiä uutisia koskaan seurata ja aamulla ei ole aikaa lukea lehteä, niin mistäs voin tietää jostain maanjäristyksestä Keski-Bahamalla(like it would even exist).

Elikkä kone on ollut nyt jäähyllä viimeiset pari viikkoa. Vika löytynee näytönohjaimesta, koska kuvaa ei tule konetta käynnistettäessä. Hassua kyllä, ongelma ilmeni kun olin jättänyt koneen yksikseen(päälle). Ilmeisesti oli joko mennyt lepotilaan tai päivittänyt itsensä, samalla käynnistäen itsensä uudestaan, joskaan koskaan käynnistymättä. Muutaman päivän jälkeen kone saatiin käyntiin, muttakun se halusi päivittää itsensä(vaatii uudelleenkäynnistämisen), niin lopputulos on varmaankin arvattavissa.

Koneesta sitten vielä takuukin lähtenyt litomaan, joten pitääpi sitten kalliinpuoleinen huollossakäynti tehdä. Tai isä saa sen luvan tehdä, jos saisi sitten hänet liikkeelle. Toinen vaihtoehto toki olisi hankkia uusi kone(joka kyllä houkuttelisi), mutta tuolla nykyisellä koneella on vielä käyttöpotentiaalia. Sisko kovasti ehdotteli Äppelin Macintoshilla sisälletyn koneen, mutta hinta-tehokkuussuhde on kyllä joksenkin huono. "Pelkkä visuaalinen tyylikkyys" ei riitä, tarvitaan myös sitä rautaakin.

Tällä hetkellä pääsen netissä siis pyörimään ehkä n. kerran viikossa, joko siskon Macia tai isän raivostuttavaa läppäriä(joka tykkää vetäistä tekstikenttiä tyhjäksi, kiitti vaan) käyttäen. Noh, onneksi löytyy tuo Xbox 360 ja sille pelejä.

Seuraavan kerran palaan keskuutenne ensi viikon alussa. Silloin ollaankin jo marraskuussa, viimeinen syyskuukausi!