28 Years Later toimii, vaikka ei pitäisi

28 vuotta on kulunut siitä, kun kauhea virus laittoi Britannian sekaisin... ja 23 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran elokuvien katsojille esiteltiin yksi ärhäköimmistä koskaan tehdyistä zombielokuvista. Danny Boyle ja Alex Garland ovat jälleen kerran yhdessä laittaneet pystyyn uuden tarinan, joka sijoittuu hylätyille Brittein saarille. Tällä kertaa keskiössä on 12-vuotias poika ja hänen matkansa isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa mantereelle karanteenialueelle, jossa elävät kuolleet ovat mutatoituneet joksikin vielä kauheammaksi...

Aloitan sanomalla, ettei elokuva alkanut hyvin ensimmäisen viiden minuutin osalta. Aloituskohtaus on yllättävän vetelä ja huonosti tehty. Mutta kun ajassa siirrytään eteenpäin, tuntuu siltä kuin elokuvan katsojat olisivat kotona taas, ja eristyneen yhteisön kokonaisuus Brittein saarilla tuntuu realistiselta, ja leikkaus tuntuu rohkealta ja kuumeiselta juuri oikealla tavalla. Tämä on vasta alku väkivaltaiselle ja kummalliselle matkalle mantereelle, jossa päähenkilö oppii paitsi selviytymään pahimmista painajaisten olioista kuin myös oppii yhtä ja toista itsestään ja isästään, joka laittoi hänen tulevaisuutensa liikkeelle.

28 Years Later ei ole erityisen pelottava. Kyseessä on erikoinen jatko-osa, sillä se ei ole kovinkaan kiinnostunut saavuttamaan sitä ahtaan paikan kammon tunnelmaa kuin alkuperäinen elokuva, ja jatko-osa on paljon kiinnostuneempi viemään tarinaa uuteen suuntaan, ja tästä nautin. Ytimeltään elokuva on surullinen aikuistumistarina, jossa jätetään taakse epämiellyttävät rajoitukset, ja uskalletaan luoda se oma tie - tie, joka sattuu olemaan täynnä kaikenlaisia pahistelevia zombeja. Mutta elokuva on muutakin kuin hätäinen zombipätkä: se on myös tutkimus siitä, miten elävät kuolleet ovat muuttuneet osaksi ekosysteemiä, ja siten osaksi elämän kiertokulkua. Muuten elokuva on virkistävän boylemainen punkkiudessaan tarinankerronnan osalta, ja soundtrack on omaa luokkaansa.

Viimeisessä osassaan elokuva muuttuu kuolemanhymniksi, ja silloin elokuva loistaa parhaimmillaan. Tämä osuus on niin kalpea kuin runollinenkin, kaunis ja hieman kyvykäskin vääjäämättömässä tragediassaan. On vain sääli, että viimeiset kolme minuuttia ovat niin kerrassaan huonot, että ne hieman vievät tehoa ja taikaa muulta elokuvalta, mutta ainakin se osoittaa, että jatkoa on tulossa, ilmeisesti jo ensi vuoden alussa.

Kyseessä on kummallisesti kokoon keitetty elokuva, joka haluaa sanoa niin paljon, että melkein halkeaa. Huoltoaseman possahdukset, maalaukselliset otokset zombien kera, kuoleman filosofia, ruotsalainen NATO-sotilas, josta tulee elokuvan komiikkaa parhaimmillaan, jättimäinen alaston alfazombie, joka repii selkärankoja Predatorin lailla, vanhemmuus ja kultit, jotka koostuvat akrobaateista vaaleissa peruukeissa ovat osia siitä, minkä ei pitäisi toimia yhdessä, mutta vaikka 28 Years Later leviää kaikkiin suuntiin, on siinä myös luovaa otetta, joka tekee siitä niin kiehtovan, hullun, omalaatuisen ja ajatuksia herättävän.