A Complete Unknown toimii ihan hyvin

Aina kun sanon alkavani kyllästyä elämäkertaelokuviin, tarkoitan oikeastaan sitä, että olen kyllästynyt siihen kaavaan, mitä ne kaikki tuntuvat käyttävän. Rocket Man, Bohemian Rhapsody, Elvis ja niin edelleen, kaikki elokuvat ovat ennen kaikkea lipputulojen ja Oscar-palkintojen metsästäjiä ilman mitään sellaista, mitä ei voisi oppia lukemalla omaelämäkertaa ja kuuntelemalla Spotifysta kyseisen artistin tuotantoa.

Vaikka en koskaan olekaan niin innostunut tällaisista elokuvista, tulee ajoittain vastaan sellainen, joka tekee vaikutuksen. James Mangoldin A Complete Unknown kertoo Bob Dylanin tarinan. Tai oikeammin se kertoo Bob Dylanin nousun suosioon, ja hänen irtiottonsa folk-musiikista raivaten oman juttunsa rock and rollissa.

Tällainen keskitetympi tarina sopii A Complete Unknowniin, ja mahdollistaa syvällisemmän katsauksen Dylaniin ja ihmisiin, jotka muovasivat hänen varhaista elämäänsä ja uraansa. Verrattuna Baz Luhrmannin Elvis-elokuvaan, joka käy läpi ne artistin elämän keskeiset vaiheet TikTokin kaltaisella syvyydellä ja tärkeilyllä, Mangold antaa aikaa syventyä aikaan ja paikkaan, jossa Dylan teki läpimurron. Jos taas suosii Dylanin myöhempää tuotantoa, on kovin valitettavaa, ettei Timothée Chalamet esitä siitä paljoa mitään, mutta onneksi luvassa on paljon folk-hittejä mukaan lukien sovituksia muiden aikakauden tähtien kappaleista.

Timothée Chalamet on elokuvan ehdoton tähti. Hän esittää Dylania monitahoisesti, ja on lumoava katsella, eikä hänen äänensäkään ole sieltä pahemmasta päästä, joskin on hetkiä, jolloin imitointi loppuu, ja näin käy varsinkin laulaessa. Kuitenkin hän on hyvä valinta esittämään Dylania ja varsinkin sitä, joka nähdään elokuvassa.

Usein elämäkertaelokuvia katsoessa harmittaa, kun leffa yrittää nostaa artistia tai henkilöä jumalallisempaan asemaan. Tietenkin kyseiset ihmiset ovat tärkeitä, koska muuten heistä ei olisi tehty elokuvaa, mutta on hetkiä, jolloin ylistys muuttuu enemmäksi kuin vain kyseisen henkilön merkittävyyden tiedostamiseksi muuntuen yritykseksi luoda historiaan kokonaan uusi aikakausi, joka keskittyy kyseisen artistin ympärille tämän syntymän, toiminnan ja kuoleman ympärille. Bohemian Rhapsody ja jopa Oppenheimer tekivät näin, ja silti A Complete Unknown ei halua tehdä Dylanista kultaista hanheaan. Se rooli on varattu Elle Fanningin Sylvie Russolle, joka usein tuntuu elokuvan keskukselta.

Hän ei missään vaiheessa avaa suutaan laulaakseen, eikä ole niin paljon esillä kuin Monica Barbaron Joan Baez, mutta Sylvie tuntuu siltä, jonka näkökulmasta tapahtumia katsotaan. Hän näkee Dylanin nousun aina vanhoissa kirkoissa laulavasta loppuunmyydyille festivaaleille, ja alati kasvava tunne on, että Dylanista on kasvamassa liian suuri Sylvielle. Tunne jatkuu läpi elokuvan ensimmäisen puoliskon. Näin ei tehdä hallaa Barbarolle tai kenellekään muullekaan mukana olevalle näyttelijälle. Barbaron lauluääni on mahtava kuunnella, ja huolimatta vastenmielisyydestäni elämäkertaelokuvia kohtaan se sai minut kiinnostumaan enemmän Baezista itsestään. Edward Norton on myös vahva ehdokas kautta elokuvan Pete Seegerina, joka aloittaa tarinan Dylanin ohjaajana, mutta joka lopuksi tuntee kasvaneensa erilleen. Seeger on hyvä vertailukohta katseltaessa Dylanin nousua, ja näin elokuva rytmittyy hyvin.

Joitakin viuhahduksia ja sivuhahmoja esitellään mukaan kummallisesti, kuten Bob Neuwirth, joka seisoo hissin takaosassa odottaen, kunnes kamera osoittaa häneen kuin Nick Furyyn varhaisissa Marvelin elokuvissa. Tällaiset esiintymiset tuovat mieleen JFK:n Oppenheimerissa. Ne eivät luo kiinnostavuutta katsojalle, koska ne ainoastaan muistuttavat, että nyt kyseessä on dramatisoitu tarina. Kohtaukset ovat tarkoituksella tehtyjä, hassuja ja valitettavasti yleisiä tällaisissa elokuvissa.

Boyd Holbrookin vilahtaminen Johnny Cashina ei kuitenkaan ole tällainen, sillä hän on mukana tasaisesti kautta koko elokuvan muistuttaen koko ajan siitä parhaasta elämäkertaelokuvasta vuodelta 2005: Walk the Line. Joillakin tavoilla A Complete Unknown on sen kaltainen, ja koska se on täynnä klassisia Dylanin hittejä ja muitakin aikakauden kappaleita, saa kokonaisuus aikaan nautittavan elokuvaillan. Mutta ajoittain valahdetaan olemaan elämäkertaelokuva, ja ensimmäisen puoliskon ajan käydään läpi välähdystä Bob Dylanin elämästä. Lopputulos on kuitenkin hyvin ohjattu, mahtavasti näytelty ja kaikkiaan elokuva, joka seisoisi omillaan jopa ilman Dylanin musiikkia.