A House of Dynamite

Point Break -narkkari minussa pitää sääliä, että aina lahjakas ja tyylikäs Kathryn Bigelow on viime vuosina omistautunut lähinnä sotilaallisille poliittisille trillereille. Hurt Locker, Zero Dark Thirty, Detroit ja nyt tämä apokalyptinen tuomiopäivän näytös siitä, mitä Valkoisen talon sisällä tapahtuu, jos eksynyt ydinohjus ilman lähettäjää saapuu Yhdysvaltain ilmatilaan.

Lähtökohta tässä on oletettavasti ajankohtainen. Sota Lähi-idässä, sota Ukrainassa, sota Venäjällä, sisällissota Myanmarissa ja oranssi diktaattori Yhdysvaltain presidenttinä, jonka tyly retoriikka herättää usein kysymyksiä, kritiikkiä tai suoranaista pilkkaa. Netflixin uudessa jännitystrillerissä Valkoiseen taloon saapuu tieto lähestyvästä ydinpommista, ja 152 minuutin ajan muun muassa kapteeni Olivia Walkerin (Rebecca Ferguson) ja puolustusministeri Reid Bakerin (Jared Harris) stressaava tehtävä on selvittää, kuka ohjuksen lähetti, mihin se osuu, miltä vastahyökkäykset näyttävät ja ketä vastaan Yhdysvaltain presidentti joutuu kostamaan.

A House of Dynamite on eräänlainen sekoitus HBO:n klassikkosarjasta West Wing ja Zero Dark Thirty -elokuvasta tutusta Bin Ladenin metsästyksen paniikista, onnistumatta kuitenkaan koskaan tavoittamaan entisen tv-sarjan mielenkiintoista politiikkaa tai Bigelow'n ylistetyn 9/11-draaman hermoja. Tämä ei ole paljon mitään. Paljon lähikuvia stressaantuneista kasvoista, paljon videoneuvottelupuheluita, jotka eivät koskaan tunnu johtavan mihinkään, ja itse tuomiopäivän ennustusta Bigelow vetää niin pitkälle, että se alkaa tuntua tylsältä sadan minuutin jälkeen. Tässä elokuvassa ei valitettavasti ole mitään jännitystä, ja vaikka Bigelow on rutiininomaisen tyylikäs hahmojensa ohjaamisessa, en usko, että Ferguson tai Harris tekevät erityisen uskottavia suorituksia.

On tietysti syy, miksi Bigelow ja käsikirjoittaja Noah Oppenheim (joka kirjoitti myös Netflixin De Niro -sarjan Zero Day samasta aiheesta) valitsivat tämän elokuvan rakenteeksi juuri tällä tavalla. Jokaisen hahmon subjektiivinen reaktio lähestyvään tuomiopäivään toistetaan tavallaan alusta alkaen, vaikka elokuvan loppuosa on edennyt eteenpäin, mutta minusta katsojana se paitsi tappaa jännityksen ja vauhdin, se tuntuu myös hieman loputtomalta Groundhog Dayltä, jonka haluan periaatteessa vain lopettaa. Koko lähtökohdassa on myös ilmeinen looginen aukko, joka väsyttää minua jo puolen tunnin jälkeen. Synopsis, joka koostuu kysymyksestä: "Kuka hyökkää meitä vastaan ja keneen meidän pitäisi iskeä takaisin, tietämättä kuitenkaan varmasti", viittaa tietysti osittain Irakin sotaan ja CIA:n virheelliseen tiedustelutietoon joukkotuhoaseista, mutta kun käy selväksi, että Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmä voi ampua ydinkärjen ilmasta ja siten pelastaa Chicagon, ymmärrämme luonnollisesti, että jos Yhdysvallat nyt tekee vastaiskun ja lähettää oman ydinkärjen, vain Kiina tai Venäjä voi varmasti tehdä saman. Näin syntyy jatkuva silmukka tyhjyyttä, mikä itsessään tappaa lähtökohdan luontaisen hermon.

Tässä on kuitenkin myös hyviä asioita. Lisäksi... Elba on aivan loistava Yhdysvaltain presidenttinä, ja Valkoisesta talosta (tai jostain, jonka pitäisi näyttää Valkoiselta talolta) on paljon hienoja otoksia. Kyseessä ei vain ole kovin jännittävä elokuva, jolla ei lopulta ole mitään sanottavaa. Ei ainakaan mitään kuuntelemisen arvoista.