A Quiet Place: The Road Ahead on ihan OK

On hauskaa tulla positiivisesti yllätetyksi. En tiedä, miksi ajattelin etukäteen, että The Road Ahead, joka sijoittuu A Quiet Placen maailmaan, olisi huono, mutta peliä ei tunnuttu ennakkoon hypettävän, ja kyllä, ei se oikein huomiota edes kerjännyt. Mutta ehkä olisi kannattanut. Hiippailtuani tämän seikkailun kaikenlaisissa maisemissa, olin lopulta positiivisesti yllättynyt kokemuksestani. Peli ei ole mahtava, ei sitten kuitenkaan, ja mukana on useita ikäviä asioita, mutta kokonaisuutena tässä on riittävän viihdyttävä peli.

Jos A Quiet Placen lähtökohta on tuttu, on kyse siitä, että avaruusoliot (niin kutsutut Death Angelit) saapuvat Maahan ja tappavat suurimman osan ihmisistä. Päähenkilö Alex onkin matkalla erilaisiin paikkoihin, ja testissä ovat ne selviytymistaidot. Ja se onkin vaikeaa monin tavoin, sillä paitsi että pelaaja on saalis olioille, jotka reagoivat kaikkiin ääniin, on tärkeää myös pitää pelihahmon astma aisoissa. Tämä yhdessä mahdollisimman vähäisen metelin pitämisen kanssa on kova juttu, sillä muuten Alex saa astmakohtauksen. Onneksi ympäriinsä on ripoteltuna pillereitä ja inhalaattoreita. Tabletit käytetään heti, kun taas muutaman inhalaattorin saa kuljetettua mukanaan käytettäväksi silloin, kun tarve on.

Astman pahetessa ajan kanssa se vaikuttaa myös Alexin kykyyn kantaa raskaita taakkoja ja sietää stressiä, kun hirviö on lähellä. Suurimmaksi osaksi nämä oliot eivät ole näkyvissä, mutta pelaaja ei ole turvassa, vaikka elukka ei olisikaan heti näköpiirissä. Pelattavuuden osalta on jakauduttu kahteen osaan. Toisessa hirviö vaanii ääreisnäössä, mutta ei ole näkyvissä. Ja toisessa sitten hirviö samoilee maastossa, ja sitä on vältettävä ahtaampiin paikkoihin mentäessä. Homman nimi on olla hiljaa, hyvin hiljaa. Apuna on pieni mittari, joka näyttää metelin määrän ympäristössä ja pelaajan tuottamana. Jos mittarin lukema ylittää ympäristön melutason liian pitkäksi ajaksi, tai pelaaja tuottaa liian kuuluvan äänen, kuten johonkin esineeseen törmäämisen, on pelaaja yleensä pulassa. Ei ole keinoa taistella. Ei tuliaseita tai pakoreittejä. Jos hirviö kuulee, on kuolema koittava. Jos haluaa olla kikkaileva, voi pelata siten, että mikrofoni poimii pelaajan äänet. Kokeilin tätä hetken ajan ja sanottava on, että idea on omalaatuinen ja hauska. En kuitenkaan halunnut ominaisuuden olevan päällä kaiken aikaa.

Jatkuva hiipiminen tekee selväksi sen, että pelaaminen vaatii paljon kärsivällisyyttä. Olisi kai mahdollista päästä loppuun hieman yli tunnissa, mutta koska on pakko hiiviskellä hiljaa koko ajan, on eteneminen kovin hidasta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hirviön ollessa näkyvissä peli toimii paremmin kuin silloin, kun ainoastaan vihjataan olion läsnäoloon. Kuolinanimaatiot näyttävät kummallisilta, jos olio ei ole selvästi ollut näkyvissä.

Kauhutunnelma toimii hyvin. Äänen suhteen esitys on hieman epätasainen, sillä muutaman kerran kuolin ymmärtämättä miksi. Mittari on epäluotettava, ja mukana on turhauttavaa yritys ja erehdys -pelaamista, joka ei oikein toimi, mutta onneksi näin ei käy kovinkaan usein. Lisäksi pelin rajat selviytymiselle ovat turhan tiukat, sillä astman ohella mukana ovat maailman huonoimmat paristot, jotka loppuvat taskulampusta liian nopeasti. Isompi ongelma on kuitenkin se, että on vaihdettava taskulampun ja äänen näyttävän mittarin kesken. Toisin sanoen pystyy kerralla vahtimaan joko äänen tasoa tai sitä, mihin on menossa.

Arvostan sitä, miten selkeänä käyttöliittymä peleissä pidetään, ja paras olisi olla tyystin tyhjä. Tässä tapauksessa ongelma olisi ollut ratkaistavissa siten, että mittari olisi ilmaantunut rannekellon näyttöön tai tyylikkäästi ruudun alalaitaan. Kahden esineen kesken vaihtaminen tehdään napinpainalluksella, joten prosessi ei ole monimutkainen, mutta koska näitä on käytettävä niin paljon, muuttuu toiminto turhauttavaksi.

Pelin äänimaailma on, se on sanottava, pelin yksi vahvimpia osa-alueita. Tietenkin pelaajalle ei ole tarjolla muistiin jäävää musiikkia, mutta pelkistetty äänimaailma sopii mukaan hyvin. Äänitehosteissa ja stressaavissa pienissä äänissä on se tehokas äänimaailma, joka toimii hienosti. Ulkoisesti peli näyttää hyvältä ulkotiloissa monine yksityiskohtineen. Kun sitten pääsee tyypillisiin tehdasmaisiin ympäristöihin, päästään siihen, missä A Road Ahead kompuroi pelinä selkeimmin.

Nimestä huolimatta matkan tunnelma katoaa liiaksi. Syy on siinä, että pelaaminen tapahtuu liiaksi ahtaissa tiloissa, joissa liikutaan huoneesta toiseen, käytävästä toiseen ja kiivetään tuuletuskanavasta toiseen. Kun peli sitten tarjoilee tien ajokkeineen, puiston vesialueineen tai metsän pienine polkuineen on se hetki, jolloin peli muuttuu avoimemmaksi ja myös hauskemmaksi. Pelattavat jaksot ovat pieniä polkuja, jotka johtavat rakennuksesta toiseen. On tietysti helpompi pelillisesti tehdä välttelemään hirviötä tehdashallissa kuin avoimessa maastossa, mutta sielläkin olisi voinut käyttää ajatusta siitä, ettei hirviö ole näkyvissä. Sekin olisi siis toiminut. Olisin pitänyt enemmän tien päällä tehtävän matkan tunnelmasta, ja talo sun muut rakennukset olisivat voineet tulla matkalla eteen sen sijaan, että rakennukset ovat se suurin osa peliajasta. Luonnolliset ympäristöt on tehty hyvin, ja vaikka ulkoasu on aikansa elänyt, ovat monet kohtaukset varsinkin ulkosalla hyvin kauniisti tehtyjä. Toisin sanoen enemmän teillä matkustamista ja vähemmän sisätiloja koluttavaksi. Se olisi ollut parempi.

Edellä mainitun lisäksi on vielä yksi asia, joka torppaa pelikokemusta. En tiedä kuinka monta kerta painoin X-nappia tässä pelissä. Hypätäkseni jonkin yli, päästäkseni jonkin päälle, päästäkseni jonkin alle... tätä olisi pitänyt miettiä tarkemmin, saada peli sujumaan paremmin ja tehdä liikkumisesta saumattomampaa. Se että tarvitsee painaa X-nappia avatakseen oven tai poimiakseen esineen, on ihan OK. Mutta kun esineiden kanssa tarvitsee olla koko ajan vuorovaikutuksessa pelissä edetäkseen, tämä napin painallus ja perässä seuraava lyhyt liikeanimaatio muuttuu todella rasittavaksi, kun se tapahtuu niin usein.

Vaikka matka tuntui turhan väsyttävältä loppua kohti, eikä peli vetoa uusilla elementeillä ja peruspelaaminen on kovin yksinkertaista, on minun tultava siihen lopputulokseen, että minulla oli kuitenkin varsin hauskaa. Mestariteokseen vaadittaisiin vielä paljon lisää hiomista, mutta huolimatta maltillisesta arvosanasta on kyseessä yksi vuoden yllättäjistä. En välttämättä muistele pelaamista paljoakaan jäljestä päin, mutta niin kauan kuin sitä kesti, oli minulla riittävän hauskaa.