Anaconda (2025)

Anacondan ensimmäisellä kymmenminuuttisella on kohtaus, joka oikeastaan herätti toiveita: Jack Black näyttelee epäonnistunutta elokuvantekijää, joka "ohjaa" nykyään häävideoita ja on masentunut, koska ei saanut unelmiaan toteutettua. Syntymäpäivänään hänen lapsuudenystävänsä, jota näyttelee Paul Rudd, lahjoittaa hänelle videonauhan, jossa on lyhyt kotitekoinen kauhuelokuva, jonka he kuvasivat videolle ollessaan teini-ikäisiä: se on halpa ja nuhjuinen, mutta täynnä charmia ja aitoa hyvää tarkoitusta.

Tämän Anacondan meta-remaken juoni on se, että sama kaveriporukka, nyt aikuisina, tylsien elämien ja enimmäkseen epäonnistuneiden urien kanssa, päättää kuvata Anacondan remaken "sissityyliin" viidakossa. Idea on nokkela, mutta lopputulos tuntuu siltä kuin katselisi sitä amatöörielokuvaa, jonka hahmot kuvasivat lapsena, mutta "oikeasti" ja 90 minuutin ajan. Se ei ole enää viehättävää, se on noloa.

Anaconda, vuoden 1997 elokuva, jonka pääosissa nähdään Jennifer Lopez, Ice Cube ja Jon Voight, nousi kulttiklassikoksi vilpittömän B-elokuvamaisen kunnianhimonsa ansiosta, mutta rehellisesti sanottuna se ei ollut kovin hyvä lähdemateriaali remakea varten. Sony teki fiksun valinnan tekemällä remake-elokuvasta elokuvan ihmisistä, jotka oikeasti yrittävät tehdä remakea Anacondasta. Toteutus on kuitenkin niin epäonnistunut (jopa Sony Picturesin mittapuulla), että se saa meidät jotenkin arvostamaan alkuperäistä enemmän.

Jack Black ja Paul Rudd tekevät tässä hyväksyttävät suoritukset, mutta hahmot ovat niin huonosti kirjoitettuja ja tekevät niin paljon typeriä päätöksiä, etteivät he koskaan tunnu oikeilta ihmisiltä, joilla on oikeita tunteita, ja sound enemmänkin Saturday Night Live -sketsin hahmoilta, vain pidennettynä 90 minuutiksi. Mikä pahinta, heillä ei ole juuri minkäänlaista kemiaa heidän tai muiden seurueen jäsenten, Steve Zhanin ja Thandiwe Newtonin, välillä, vaikka elokuvassa painotetaankin voimakkaasti heidän ystävyyttään elokuvan tukipilarina, joka on ainoa asia, joka pitää yllä tätä vitsien sarjaa.

Ohjaaja Tom Gormican on aiemmin ohjannut The Unbearable Weight of Massive Talent -elokuvan, joka on hauska ja terveellinen elokuva Pedro Pascalin esittämän huumekartellin ystävystymisestä itseään esittävän Nicolas Cagen kanssa. Tuo elokuva oli hauska ja kevytmielinen, ei mitään ihmeellistä, mutta se toimi ehdottomasti, sillä se osasi tasapainottaa parodiaelementit ja pop-viittaukset hahmojen rakentamisen ja kehittämisen kanssa niin, että me oikeasti välitimme heistä.

Anaconda yrittää täsmälleen samoja asioita, mutta epäonnistuu täysin, koska hahmot eivät tunnu aidoilta eivätkä gagit ole hauskoja, mikä tekee elokuvasta nautinnottoman. Et välitä hahmoista ja joistain gageista, jotka ovat harvoin hauskoja ja useimmiten noloja (ja joskus ne kestävät ikuisuuden, jolloin tylsyys muuttuu epämukavuudeksi).

Anaconda ei ole hirviögenren parodia, vaan tekosyy olla yrittämättä.

Vaikka se oli aluksi fiksu idea, Anaconda myös tuhlaa koko "elokuva elokuvan sisällä" -lähtökohdan: se palvelee joitakin (hyvin harvoja) nokkelia metagageja ja lieviä, mutta hauskoja iskuja Sonylle ja Hollywood-teollisuudelle, mutta lopulta se on häirintähälytys, jolla peitetään se tosiasia, että heillä ei ollut aavistustakaan, miten tehdä hyvä ja aito hirviöelokuva. Kyllä, jättiläiskäärme ilmestyy ja syö ihmisiä, ja joskus toivoin katsovani oikeaa Anacondan remakea, enkä tätä outoa ja epähauskaa tekosyytä hyödyntää yhtä heidän huonoimmista IP:stään.

Anaconda (2025) on epäonnistunut kokeilu Sonylle ja erittäin surullinen yritys tarjota vaihtoehtoinen blockbuster Avatarille tänä joulusesonkina. He yrittävät kulkea ohuella rajalla slapstick-parodian ja kaverielokuvan aidon sydämen välillä, mutta epäonnistuvat molemmin puolin: se ei ole hauska, se ei ole koskettava, se ei ole fiksu, eikä se todellakaan ole hyvä hirviöleffa, jos olet kiinnostunut näistä asioista. Katso alkuperäinen tai jätä katsomatta: et menetä paljoa, jos sivuutat Anacondan kokonaan.