Classical Trancelations in Concert 29.09.2018

Jo keväästä lähtien ympäri Helsingin katuja ja somessa hypetetty Trancelations-tapahtuma pidettiin vihdoin viime lauantaina 29.9.2018 Hartwall-areenalla. Suuren alkuinnostukseni jälkeen mielentilani tapahtumaa kohtaan ehti muuttua jonkin verran konserttia odotellessa. Ensiksi koin ihmetystä, kun selvisi, että konsertissa laulaa populaarimusiikin kestonimiä, kuten Marianna, Saara Aalto ja muutama katu-uskottava räpäyttäjä. Jäin ihmettelemään, mihin trancemusiikissa tarvitaan laulajia. Seuraavaksi alkoi tapahtuman virallisilla Facebook-sivuilla keskustelujen yhteydessä ilmenemään mahdollisia biisejä, joita konsertissa soitetaan. Keskusteluissa puhuttiin muun muassa Faithlessista ja Chicanesta. Vaikka hyvää musiikkia molemmat artistit vääntävät, en kyllä osaa lukea niitä osaksi trancemusiikin historiaa. Aloin ymmärtää, etten ollut hommannut lippuja oikeaan trancemusiikin tapahtumaan vaan johonkin aivan muuhun. Liput kuitenkin olivat jo kourassa, joten pitihän sitä tapahtumaan mennä.

Ajatus Trancelations-tapahtuman takana on mielenkiintoinen ja hieno. Kauniiden elektronisten biisien sovittaminen klassisen orkesterin soittamaksi luo uudenlaista musiikkia, ja vahvat tulkinnat voivat saada aikaiseksi voimakkaita tunteita. Tapahtumassa käteen annetun ohjelman nähtyäni olin kieltämättä hiukan yllättynyt ja jopa toiveikas. Mukana oli luvattuun tyylilajiin paremmin istuvia artisteja kuten Energy 52, Rank 1 ja Solarstone. Näiden artistien kuuluisimpien biisien uudelleen sovitusta jäin odottamaan mielenkiinnolla.

Ja juuri sovituksesta tuli koko tapahtuman suurin ongelma. Suurin osa valituista biiseistä oli typistetty vain muutaman minuutin näytteiksi, joissa ei koskaan edes päästetä biisiä täyteen
potentiaaliinsa. Esimerkiksi Chicanen Saltwaterissa kauniisti hoilaava Marianna toisteli ainoastaan biisin yhtä säkeistöä, eikä musiikki koskaan päässyt huippuunsa. Joko kyseessä oli jonkinlainen tekijänoikeuksien nokkela kiertäminen tai sovituksen tehnyt henkilö ei selvästikään ymmärrä elektronisen musiikin rakennetta, sillä biisit kuuluisaksi tehneet koukut perustuvat
selkeisiin soittimiin ja mahtipontisiin kertosäkeisiin. Trancelations-tapahtuman tulkinnoissa yksittäiset melodiat eivät päässeet esille, vaan kokonaisuus kuulosti enemmänkin koko orkesterin voimin soitetulta biisin taustalta. Tästä johtuen eroa biisien välillä ei juuri ollut. En esimerkiksi edes tunnistanut Binary Finaryn 1998-biisiä, vaikka se on itselläni usein kotona
soitossa. Tilannetta vain pahensi näiden kuuluisien biisien taustojen päälle väsätyt omat ja täysin turhat sävellykset. Useissa tulkinnoissa pääosaan nostettiin jazzmainen soolofiilistely 90-luvun sensuellielokuvien seksisaksofonilla, mikä on hyvin kaukana tarkoin lasketusta rytmikkäästä elektronisesta musiikista. Tämän lisäksi, kun vielä biisien tempoa oli laskettu
huomattavasti, kokonaisuus tuntui varsin laiskalta. Tämä tuntui keinuttavan äänimikserinkin uneen, sillä yhtenäisestä taustamassasta erottuivat parhaiten yksittäiset soittimet huudattamalla niitä aika ajoin ylikovalla. Esimerkiksi muutamaan otteeseen kuoron hoilailut peittivät suuren osan äänialasta, ja välillä se seksisaksofoni uilutti korvia särkevästi saaden aikaan jopa inhottavaa kiertoääntä.

Tekninen puoli show'sta oli kohtuullisen laadukas. Valoa, tulta ja konfettia työnnettiin ilmoille ihan kivoja määriä, vaikkei niiden sijoittelussa tai toteutuksessa ollut mitään kovin ennennäkemätöntä. Orkesteri oli sopivan suuri saamaan aikaiseksi täyteläisen kuuloista musiikkia, ja soittaminen oli harmonista. Parhaiten ja tunnistettavimmin soivat biisit kuten Robert Milesin Children ja William Orbitin sekä DJ Tieston Adagio for Strings. Tosin Adagio for Strings on alun alkujaan juuri Samuel Barberin klassinen biisi, joten siitä ei kauheasti uudistettavaa ole. Erityismaininta pitää antaa myös Aviciin Hey Brother / Levels -yhdistelmätulkinnalle, jossa oli hyvää tunnelmaa. Harmillisesti fiilistelyni keskeytyi pahasti pitkin biisiä vieruspaikalla istuvan naisen ylenpalttiseen itkemiseen.

Mitä laulajiin tulee, oli taso yllättävän vaihteleva. Siinä missä naislaulajat hallitsivat lavaa ammattitaidolla, miespuoliset esiintyjät tipahtivat lähes poikkeuksetta jopa huvittavan nololle tasolle. Erityisesti Marianna jäi mieleen yllättävän autenttisen kuuloisella tulkinnallaan Planet Funkin Chase by the Sun -biisin laajan äänialan vaativasta hoilailusta. Miehistä yllättäen ehkä onnistunein veto tuli Reino Nordinilta, joka tulkitsi Daft Punkin Get Lucky -biisin yllättävän hyvin. Ongelmaksi tässä vain tuli itse biisivalinta, jota en oikein osaa pitää elektronisena musiikkina, saati kultaisena tranceklassikkona. Samaa mieltä tuntui olevan itse orkesteri, joka ei soittanut ollenkaan biisin aikana taustakuoroa lukuun ottamatta. Biisin lisääminen osaksi show'ta tuntui olevan epätoivoinen yritys saada mukaan edes jokin biisi, jonka lukuisia penkkirivejä permannolta ostaneet yrityksen pamput olisivat edes joskus kuulleet, tai keksiä syy Reino Nordinin olemassaoloon koko show'ssa. Pahimmat pohjanoteeraukset kuitenkin tulivat Palefacelta ja Kasmirilta. Paleface oli sisäistänyt vähän liiankin hyvin Faithlessin Insomnia-biisin sanoman lässyttäessään puoliunessa Maxi Jazzin räpäytyksiä. Tilanne kulminoitui ponnettomiin "I can't get no sleep" -huutoihin ennen varsinaisesti alkamatta jääneitä kertosäkeitä. Kasmir kuitenkin veti pohjat lopettamalla show'n Mobyn Porcelain-biisin parissa. Esitys muistutti väsyneellä tulkinnallaan ja ohi nuottien kailottelullaan lähinnä krapulaisen risteilykaraoken heikoimpia hetkiä. Miehen kädestä puuttui ainoastaan puoliksi juotu oluttuoppi myymään tulkintaansa. Toki osaa ongelmista voi yrittää puolustella Hartwall-areenan takimmaiselle penkkiriveille tulevasta kakofoniasta. Se ei silti selitä sitä, miksi naisartistit kuulostivat samassa paikassa niin puhtailta ja vahvoilta kautta linjain.

Vaikka Classical Trancelations ei täysi fiasko ollutkaan, ei tapahtumaa voi kauheasti ylistääkään. Suurimmat ongelmat tulivat väärästä markkinoinnista, tietämättömästä sovituksesta ja heikoista miestulkinnoista. Itse olin tapahtumaan pettynyt alhaiseksi lasketuista odotuksista huolimatta. Yleisön hurrauksen määrästä voi kuitenkin päätellä, että joku ainakin oli tyytyväinen esitykseen. Loppujen lopuksi makuasioistahan ei voi kuin kiistellä, joten jokainen oman makunsa mukaisesti tykätköön tai ei.

Pelaavan musiikkimiehen arvosana 4/10