Black Mesa

Tätä arviota on vaikea kirjoittaa. Tunnen sen ytimissäni. Huomaan törmääväni "writer's blockiin" ensimmäistä kertaa yhteentoista vuoteen. Ruutu ilman yhtäkään järkevää lausetta tästä mahtavasta ilmaismodista. Mutta vähät siitä, sillä Black Mesassa viettämäni 16 tuntia hämmästyttivät, jännittivät, herättivät nostalgisia muistoja ja saivat minut rakastumaan peliin uudelleen.

Kaikki alkoi kahdeksan vuotta sitten, kun kuusi kaverusta päätti luoda Half-Lifen uudelleen Valven uudella Source-moottorilla. Pääsyynä oli se, että he olivat pettyneet Half-Life: Sourceen, joka oli käytännössä sama peli kuin vuonna 1998 vain minimaalisin muutoksin käyttöliittymään.

Vuodet vierivät. Black Mesa unohtui, nousi pinnalle kolmisen vuotta sitten ja katosi jälleen kuin tuhka tuuleen. Kun sitten Twitter-viesti ilmoitti, että peli julkaistaisiin 14. syyskuuta 2012, en ollut uskoa silmiäni. Kuuden miehen tiimi oli kasvanut 41 hengen kokoiseksi ja vuonna 2012 heillä oli kaikki tarvittava pelihistorian kunnianhimoisimman faniprojektin saattamiseksi valmiiksi.

Pelatessa on mahdotonta olla hytisemättä riemusta kuin mikäkin mielipuoli. Moditiimi ei ole vain luonut uudelleen parasta peliä kautta aikain, vaan kehittäjät ovat tiivistäneet muutamia pitkänpuoleisia lukuja, kasvattaneet useiden kenttien kokoa ja virtaviivaistaneet Valven alkuperäistä mestariteosta. Lopputuloksena on peli, joka ei vain näytä paremmalta kuin alkuperäinen, vaan myös tuntuu siltä.

Black Mesa on tahdiltaan rahtusen tiiviimpi ja tasapainoisempi, mutta ilmapiiriltään se on yhtä uskomaton kuin alkuperäinen Half-Life. Jännittävä kokemus saa hiirikäden hikoamaan ja silmät tuijottamaan lasittuneina ruutua. Juuri tällaisesta unelmoitiin, mutta en arvannut uskoa, että modi onnistuisi näin hyvin.

Omana aikanaan Half-Life oli uudenlainen ja suuntaa näyttävä toimintapelikokemus, jota ei ole varsinaisesti vieläkään ylitetty. Gordonin normaali työpäivä tiedekeskuksessa sai yllättävän käänteen, joka heitti pelaajan elämykselliseen toimintaseikkailuun epätodennäköisiä vihollisia vastaan nörttitutkijan saappaissa. Siinä missä Doomissa ja Quakessa oli totuttu koviin macho-sankareihin, Half-Lifen päähahmo tuntui hauraalta ja inhimilliseltä. Konsepti piti otteessaan koko pelin ajan. Pelaaja tuntui olevan jatkuvasti alakynnessä, jatkuvasti askeleen jäljessä. Juuri kun tie vapauteen oli lähellä, veti juoni jälleen maton jalkojen alta.

Henkilökohtaisesti Valven mestariteos sinetöi rakkauteni toimintapelejä kohtaan. Se, että omarahoitteinen amatöörijoukko onnistuu paitsi päivittämään myös parantamaan tätä kokemusta, on saavutus joka ansaitsee kehunsa.

Tuntuu oudolta sanoa, että ilmaismodi kuuluu vuoden tähän asti parhaimpiin peleihin, mutta en voi muutakaan. Black Mesa osoittaa, miten paljon edellä aikaansa Half-Life oli, mutta samalla se toimii kylmänä muistutuksena siitä, miten vähän genre on 14 vuodessa edistynyt. Itse asiassa kehitys tuntuu menneen sen jälkeen vain takapakkia.

Half-Lifen nerokkaasti suunnitellut sokkelomaiset sisäkentät, niihin loihditut minipulmat ja pelaajalta vaadittava looginen ajattelu eivät ole menettäneet tenhoaan Black Mesassakaan. Monissa nykypeleissä liikutaan sen sijaan kapeassa putkessa käsikirjoitettujen tapahtumien saattelemana ilman todellista mahdollisuutta mennä vikaan ja epäonnistua tehtävässä. Älykäs, monipuolinen, haastava ja taidokkaasti rakennettu mestariteos määritteli toimintagenren, mutta typerät ja itseään toistavat sotapelit ovat nykyään pilanneet sen. Tämä jos mikä tulee raadollisesti esiin Black Mesaa pelatessa.

Black Mesa on kuin sykähdyttävä rakkauskirje niille, jotka edelleen muistelevat kaiholla 14 vuoden takaisia pelikokemuksia. Toki se jäätyi 16 tunnin aikana kahdesti ja löysin yhteensä neljä bugia, mutta uudelleenjulkaisuna se on parasta, mitä on koskaan tehty.