Painkiller: Hell & Damnation

Painkiller teki debyyttinsä vuonna 2004. Omana aikanaan se sai kohtuullisesti kiitosta erityisesti suoraviivaista ja nopeatempoista räiskintää harrastavilta, jotka rinnastivat pelin Quaken ja Doomin hengenheimolaiseksi. Samalla Painkillerille antoi oman säväyksensä mittakaavaltaan vaikuttavat kentät ja räiskinnän hulppeutta korostava Havok-fysiikkamoottori. Se tarjosi myös kohtalaisesti vaihtelua eriteemaisten kenttäarkkitehtuurien muodossa.

Hiljattain julkaistun uudelleenlämmittelyn kehittäjäksi ei saatu sarjan luonutta People Can Flyta. Puolalaisstudio on nyttemmin siirtynyt Epic Gamesin alaisuuteen ja julkaisi viime vuonna hieman samanhenkisen Bulletstormin. Kehitysvastuu on tällä kertaa langennut verrattain tuntemattomalle Farm 51:lle, joka on niin ikään Puolasta kotoisin.

Painkiller: Hell & Damnation (siis Painkiller HD) ei ole aivan tavallinen teräväpiirtopäivitys, koska peli on tehty käytännössä uudelleen eri moottorilla. Siinä missä People Can Fly käytti alkuperäisessä osassa omaa Pain Engineään, on nyt siirrytty yleiskäyttöisempään Unreal Engine 3:een. Visuaalinen hyppäys on arvatenkin selvä. Teknisesti peli näyttää ehdottomasti nykyaikaiselta, mutta silti kentät - ja erityisesti pomovastukset - on onnistuttu pitämään kokoluokaltaan muhkeina. Tästä huolimatta grafiikan jättämä yleisvaikutelma jää hieman harrastelijamaiseksi. Pieniä yksityiskohtia, kuten aseiden vaihtoon liittyviä animaatioita, on jätetty kylmästi pois, ja audiovisuaalinen toteutus on kokonaisuudessaan jollain tavalla eloton ja ontto. Pelaaja törmää yhtenään myös pieniin kömpelyyksiin pelilogiikan kanssa.

Toiminta etenee sarjana toisistaan irrallisia kenttiä, jotka taas jakautuvat toimintakohtauksiin tai "huoneisiin". Jokainen huone on lakaistava puhtaaksi ennen oven avautumista seuraavaan vaiheeseen. Ratkaisu ei sinänsä ole poikkeuksellinen, mutta siihen liittyy ikävä taipumus jarruttaa pelaajaa tyhjänpäiten, kun yksinkertaisen tekoälyn kaitsemasta vihollislaumasta yksi onneton jää siihen kauimmaiseen nurkkaan himmailemaan. Koska vimmaisuus on pelin ainoa koukku, käy tällainen nopeasti puuduttavaksi.

Oman etenemistä jarruttavan kiusansa aiheuttavat myös vihollisista verkkaisesti vapautuvat sielut. Vihollisen pätkimisen ja sielun vapautumisen välille jää tuskastuttavan monta sekuntia, minkä vuoksi sielut jäävät helposti jälkeen, jos niiden putkahtamista ei pysähdy odottelemaan. Peli luistaisi liukkaammin, jos sielut vapautuisivat välittömästi kuolemasta.

Sieluja keräillään tietysti siksi, että pelin sankari Daniel Garner on kuollut vaimoineen auto-onnettomuudessa, mutta toisin kuin vaimonsa, jäänyt jumiin kiirastuleen. Päästäkseen pois helvetin ja taivaan väliltä ja nähdäkseen taas vaimonsa Daniel tekee sopimuksen Kuoleman kanssa, joka puolestaan on hukannut noutamansa sielut. Miksi? Koska hävisi vedon Saatanan kanssa. Ja Saatana cheattasi. Saatana.

Tarina ei ole aivan valokopio alkuperäisestä Painkilleristä, mutta mahdollistaa sen kummemmitta selityksittä samojen kenttien koluamisen uudelleen. Lisäksi Kuoleman kanssa tehty liitto tarjoaa vanhojen aseiden kaveriksi uuden sirkkelinheittimen, jonka vaihtoehtoisena toimintona on sielujen imeminen elävistä vihollista. Kukaan ei tietenkään pelaa Painkilleriä tarinan takia, koska se on sekava sillisalaatti nimiä, hahmoja ja paikkoja, mutta uudet vempaimet ovat aina tervetulleita - varsinkin kun pelin asesuunnittelu on yleisesti asiaan kuuluvan kahjoa ja saa ruumiinosat lentelemään villisti.

Peli ei kuitenkaan ole järin pitkä, vain noin yhden tai kahden illan mittainen. Mukana on 14 kenttää, joista neljä on pomotaisteluita. Sisältöä on siis saksittu reilusti alkuperäisestä pelistä, mutta hintaa tällä parinkympin Steam-julkaisulla on tuplasti Painkiller: Black Editioniin nähden. Black Edition sisältää myös kymmenen kentän mittaisen Battle Out of Hell -lisäosan. Uuden version hankinta olisi paremmin perusteltavissa, jos siihen sisältyvät co-op- ja moninpeliominaisuudet tarjoaisivat tekemistä, mutta näin ei ole. Ellei peliä satu ennestään löytymään joltakin kaverilta, moninpelin voi käytännössä unohtaa kokonaan. Serverit nimittäin huutavat tyhjyyttään vielä pari viikkoa julkaisun jälkeenkin.

Painkiller: Hell & Damnation ei ole varsinaisesti epäonnistunut uudelleenjulkaisu, mutta sen sisältö antaa niukalti syitä hankintaan. Suurimmaksi eduksi vanhaan jää ajanmukainen grafiikkamoottori, koska pelimekaniikka ei ole aivan tätä päivää. Vauhtia piisaa, mutta niin piisaa toistoa ja turhia hidasteitakin. Pahisryppään onnistunut rysäytys sähköllä tai sirkkelillä jaksaa hymähdyttää, mutta toisaalla hitboxit ovat vähän miten sattuu. Toiminta ei tunnu enää säväyttävältä eikä räiskintä ole niin lennokasta, että peli tempaisisi mukaansa. Kokonaisuutena Hell & Damnation jää siten harmillisen keskinkertaiseksi kokemukseksi, joka unohtuu nopeasti.