Guardians of Middle-Earth

Harvemminpa näkee Gandalfia, Sauronia ja Aragornia taistelemassa rinta rinnan, mutta Guardians of Middle-Earthissä se on yleinen sattumus. Peli sukeltaa toisaalta syvälle Tolkienin Sormusten herra -mytologiaan, mutta ei välitä paljoakaan "virallisesta" kaanonista tai aikajärjestyksestä. Siten vain Peter Jacksonin elokuvat nähneille pelattavat hahmokonfiguraatiot ovat vieraita. Hyvyyden voimat liittoutuvat pahuuden voimain kanssa taajaan tässä pelissä.

Guardians of Middle-Earth keskittyy ennen muuta olemaan hauska, mikä peilautuu myös pelattavuuteen. Ja se on hyvä asia.

Kyseessä on siis moba, Dota-klooni tai "lords management", riippuen siitä keneltä kysyy. Genren suosio on räjähtänyt silmille viime vuosina, mutta juuret ulottuvat reaaliaikanaksutteluihin ja Warcraft III:een. Myös pelit kuten Dota 2 ja Heroes of Newerth tallaavat samoja polkuja. Genreen kuuluvat kokemukset ovat usein syviä ja monimutkaisia, ja siksi niitä on pidetty PC:n - tai hiiren ja näppäimistön - yksinoikeutena.

Guardians of Middle-Earthin kehittänyt Monolith haroo asiassa vastakarvaan. Studio päätti tavalla tai toisella kehittää konsoli-moban - ja jollain ilveellä vieläpä onnistui siinä. Kiteytetysti Guardians of Middle-Earthin pelaaminen on puhdasta riemua, eikä ohjauksen siirtäminen peliohjaimelle aiheuta ylimääräistä hampaidenkiristelyä.

Pelissä kaksi viiden hengen joukkuetta ottaa mittaa toisistaan ja pyrkii tuhoamaan vastapuolen tukikohdan. Kenttä on jaettu normaalisti kolmeen rataan tai vaiheeseen (vaihtoehtoinen yksivaiheinenkin kenttä on mukana, mutta se ei ole pelaamisen arvoinen). Tietokoneen ohjaamat creepit marssivat tasaisena virtana kohti vastapuolen tukikohtaa, ja pelaajien tehtävänä on puolustaa omia joukkoja, taistella vihollisjoukkoja vastaan ja surmata vastapuolen pelaajat. Vihollisia kukistamalla ansaitaan kokemuspisteitä, joiden mukana kerätään uusia tasoja ja avataan uusia tai parannettuja kykyjä. Jokainen vaihe myös sisältää puolustustornin, joka on tuhottava ennen kuin varsinainen tukikohta voidaan moukaroida maan tasalle.

Konsoleiden rajoitteet tuntuvat pikemminkin auttaneen kuin haitanneen kehittäjiä. Alkuperäisen Defence of the Ancientsin (Dotan) pohja oli Warcraft III:ssa, joten sitä ohjattiin hyvin samaan tapaan kuin klassista RTS-peliä, hiiren klikkausten ja pikanäppäinten yhdistelmällä. Tällainen ei taivu hyvin peliohjaimelle. Monolithin on ollut pakko pähkäillä pelikonseptia juurta jaksaen uusiksi, minkä sivutuotteena studio on myös rikkonut joitakin genren parkkiintuneita käytäntöjä. Lopputuloksena Guardians of Middle-Earth on kilpailijoitaan virtaviivaisempi ja siten myös lähestyttävämpi.

Keskeisin ero löytyy tietysti kontrolleista. Siinä missä muissa mobailuissa omaa hahmoa komennellaan klikkailemalla kohteita ja vihollisia, tällä kertaa pelaajalle annetaan suora kontrolli hahmoonsa. Hahmo liikkuu vasenta analogitattia käyttäen ja tähtää oikealla tatilla. Liipaisimella isketään perushyökkäyksiä ja napeilla aktivoidaan erikoiskykyjä. Monimutkaisemmat interaktiot kuten kykyjen tai rakennusten päivitykset hoituvat yhtä vauhdikkaasti, ja kokemuksen kivuttomuus suorastaan hämmästyttää. Innostuin jo Gamescom-messuilla Guardians of Middle-Earthin demosta siinä määrin, että imuroin kotiin palattuani Dota 2:n betan. Mutta sen käyttöliittymä tuntui verraten luotaantyöntävältä ja beta jäi ennen pitkää pölyttymään.

Toki jotkin osa-alueet Guardians of Middle-Earthissä saattavat kiusata pitkäaikaisia moba-faneja. Pelissä ei esimerkiksi ole "viimeistä sivallusta". Yleensä genren peleissä vain viimeisen, kuolettavan iskun viholliseen iskenyt pelaaja saa taposta kultaa tai kokemusta, mutta tässä tapauksessa kaikki lähellä olevat palkitaan. Ominaisuudella on kaksi seurausta: Toisaalta pelissä ei ole mahdollista "ryövätä" kokemusta joukkuetoverilta, joten pelissä ei ole huolta siitä, että ahneet kaverit pilaisivat kokemuksen. Toisaalta tämä johtaa nopeampaan hahmonkehitykseen, mikä puolestaan lyhentää otteluiden kestoa. Matsit päättyvät helposti alle 20 minuutissa, joka on aikaraja vakiomoodissa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että League of Legendsin ja Dota 2:n matsit voivat viedä 40 minuutista tuntiin.

Yksi erottavista tekijöistä on myös se, ettei omassa tukikohdassa ole kauppaa, jossa kultaa tai kokemusta voisi käyttää ostoksiin. Puute verottaa kieltämättä jonkin verran syvyyttä, mutta ottaen huomioon Dotan yli 1000 esineen "tavaratalon" ominaisuus tekee kokemuksesta myös sujuvamman. Erikoiskykyjen käytöstä on puolestaan poistettu mana-vaatimus ja sen sijaan kykyjen käyttöä rajoittaa ainoastaan niiden jäähdyttelyaika.

Kaikilla muutoksilla on merkittävä vaikutus kokemukseen, mutta ne eivät varsinaisesti muuta pelin ydintä. Tärkeintä on edelleen pelata yhdessä tiiminä, ja taitavat pelaajat voivat yhä näyttää mallia muille ja johtaa joukkueensa voittoon.

Etenemissysteemi avaa kokemuksen karttuessa niin sanottuja Käskyjä, taikoja joita kaikki hahmot voivat käyttää, kuin myös jalokiviä ja reliikkejä, jotka tarjoavat pieniä puffeja vikkelämmästä liikenopeudesta kohotettuun vahinkoon. Hahmoja puolestaan avataan kultakolikoin. Kaiken kaikkiaan mukana on 22 hahmoa (lisää tulossa DLC:nä), mutta alussa näistä on pelattavissa vain kourallinen. Pelissä on tosin myös vaihteleva joukko hahmoja, jotka ovat vapaasti käytettävissä - riippumatta siitä, onko niitä vielä avannut. Ominaisuus tarjoaa vähemmän pelaaville hieman vaihtelua hahmovalikoimaan.

Moba-genre voi olla kova ja anteeksiantamaton uusille pelaajille, ja vaikka Guardians of Middle-Earth suoraviivaistetun käyttöliittymänsä ansiosta poistaakin osan monimutkaisuudesta, ei sen opettelu ole läpihuutojuttu. Sain pelata useamman tunnin, ennen kuin voitin ensimmäisen matsini. Tästä huolimatta jaksoin hymyillä tappiokierteessäkin. Pelin ydin on yksinkertaisesti niin viihdyttävä, että se tempaa mukaansa, olipa voitolla tai häviöllä. Kun lopulta kaikki natsaa ja voitto irtoaa, fiilis nousee luonnollisesti toiseen potenssiin.

Suurimmaksi harmiksi osoittautui, ei pelattavuus pädillä, vaan pelin herkkyys lagille. Jos isäntäpelaajalla on kehno yhteys, peli voi puuroutua ikäväksi sekamelskaksi. On myös syytä mainita, että jos yksikin pelaaja putoaa kesken ottelun linjoilta, jää tämän joukkue heti pahasti alakynteen. Ongelma ei kuitenkaan kosketa vain Guardians of Middle-Earthiä.

Kokonaisuutena Guardians of Middle-Earth on yllättävän hieno saavutus. Monolith on ottanut genren, jonka ei kuviteltu toimivan konsolilla, ja osoittanut ennakkoluulot aiheettomiksi. Joissain asioissa peli itse asiassa parantaa esikuvistaan. Kunhan joukkueet ymmärtävät yhteistyön arvon ja yhteydet toimivat ripsakasti, peli tarjoaa erittäin addiktoivan online-kokemuksen. Varsinkin jos mobailu kiinnostaa, mutta genreen ei ole ollut sopivaa tilaisuutta tarttua, Keskimaa on erinomainen paikka ensikokeiluun.