Ninja Gaiden 3: Razor's Edge

Xboxille aikoinaan julkaistu Ninja Gaiden ja myöhemmin Xbox 360:lle julkaistu jatko-osa ovat keränneet kehuja toimintapelien ystäviltä. Menestys oli taattu myös silloin, kun pelit julkaistiin myöhemmin Playstation 3:lle paranneltuina Sigma-versioina. Pelit vaativat tarkkoja refleksejä ja mukautumista erilaisiin taistelutilanteisiin. Olin siis innoissani, kun pääsin vihdoin tutustumaan Ryun seikkailuihin Wii U:lla. Valitettavasti edes Razor's Edgen uudistukset eivät onnistu tekemään Ninja Gaiden 3:sta kovin nautittavaa.

Ninja Gaiden 3: Razor's Edgen on luvattu olevan paras versio Ryun uusimmasta seikkailusta. Paketista löytyy muun muassa Ryulle uusia aseita, uusi Ayanella pelattava luku ja taistelun pitäisi olla aikaisempaa teknisempää. En ole tutustunut aikaisempaan julkaisuun, joten en voi suoraan kommentoida muutoksia. Voin vain tarjota sympatiaani alkuperäistä pelanneille, sillä Wii U:n versio yltää parannuksineenkin korkeintaan keskinkertaisuuteen.

Arviolta 92 prosenttia peliajasta kuluu taistellessa ja loppuaika välinäytöksiä katsellessa tai käsikähmöjen välisissä lyhyissä siirtymisissä. Koska peli on alusta loppuun pelkkiä turpakäräjiä, voisi niiden olettaa olevan edes hitusen viihdyttäviä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Razor's Edgen taistelut noudattavat yksinkertaista ja puuduttavaa kaavaa.

Taisteluissa vastaan tulee kerralla yleensä 5-10 vihollista, joista osa käy silmittömästi päälle ja toiset seisoskelevat turvallisen välimatkan päässä odottamassa vuoroaan. Välillä mukaan heitetään myös muutamia kauempana kyttääviä vihulaisia, jotka sekoittavat taistelujen rytmiä ampumalla käsikähmän keskelle singoilla, joiden räjähdykset vahingoittavat ainoastaan pelaajaa (!). Vaikka vihollismäärät näyttävät suurilta, on valtaosa vastustajista kuitenkin pelkkää katananruokaa. Heidän ainoa tarkoituksensa on kuolla massiivisten verisuihkujen saattelemina. Jokaisessa taistelussa on onneksi mukana myös pari vastustajaa, jotka osaavat torjua iskuja ja jopa hyökätä.

Taistelumekaniikat nojaavat hyvään perinteeseen, jossa liikkeet ja iskusarjat suoritetaan heikon ja vahvan iskun yhdistelmillä. Valitettavasti järjestelmä tuntuu tässä tapauksessa turhan yksinkertaistetulta. Suurimman osan aivottomista vastustajista kaataa helposti yhdellä pitkällä iskusarjalla. Pelaaminen taantuu todella nopeasti yhden ainoan sarjan rämpyttämiseksi, ja taistelut muuttuvat tylsäksi puurtamiseksi.

Ainoastaan pomotaistelut onnistuvat rikkomaan rämpyttämisen kaavan tarjoten pelin ainoan todellisen haasteen. Haastavuus on kuitenkin päälle liimattua, sillä jokaisella pomolla on muutamia likaisia temppuja hihassaan, joiden ainoa tarkoitus on tehdä pelaajan elämästä kärsimystä. Asiaa ei helpota yhtään temppuilevat kuvakulmat, jotka näyttävät usein aivan jotain muuta kuin itse pääpirua.

Uhkasin repiä pelihousuni esimerkiksi silloin, kun vastaani asettui yhtä aikaa kolme soturimunkkia. Näistä yksi juoksi koko ajan kintereilläni, samalla kun kaksi muuta ampui lämpöhakeutuvia taikoja hahmoni persuuksiin. Väistellessäni munkin kuolettavaa miekkaa, kuvakulma oli tietenkin samalla lähimmän talon nurkassa, eikä taikoja heittelevissä muissa munkeissa. Yhtäkkiä hahmooni läsähti pari suojauksen murtavaa sähköpalloa ja siinä samassa iholle rynnistävä munkki laukaisi oman iskusarjansa, joka vei kerralla puolet elinvoimastani. Kun viimein onnistuin pistämään taistelussa vähän kampoihin, nämä vekkulit kaverit laukaisivat yhtenäisellä sarjatulella joka suuntaan lentäviä sähköpalloja, jotka käristivät hahmoni välittömästi. Jouduin jauhamaan samaa taistelua yli tunnin ja kuolin siinä varmasti kymmeniä kertoja. Näissä mittelöissä testataankin taitojen sijasta pinnan kestävyyttä, ja se venyy usein vaarallisen kireälle.

Sinänsä vaikeissa pomovastuksissa ei ole mitään vikaa, kunhan taistot vain tuntuvat reiluilta. Esimerkiksi vaikeudestaan tunnetut Demon's Souls ja Dark Souls onnistuvat tässä paremmin, kun taas Razor's Edgessä turvaudutaan halpoihin kikkoihin.

Ulkoasultaan peli on nätti. Hahmot ovat yksityiskohtaisia ja ylilyödyt veriset efektit huvittavat. Äänipuolella piristävä yksityiskohta on mahdollisuus vaihtaa japanilaisen ja englantilaisen ääniraidan välillä. Efektit ovat myös mukavan ronskeja ja katkeavat luut rusahtelevat nautinnollisen kuuloisesti.

Wii U:n ohjaimen kosketusnäyttöä ei hyödynnetä pelissä kovinkaan hyvin. Sitä voi käyttää aseiden valitsemiseen ja erikoisliikkeen laukaisemiseen, mutta samat asiat onnistuvat nopeammin muilla näppäimillä. Kuvan pystyy halutessaan siirtämään televisiosta kosketusnäytölle ja se näyttää oikein terävältä myös siinä.

En voi peitellä sitä, että Razor's Edge oli minulle pettymys. Odotin intensiivisiä taisteluja, joista selviämiseen vaadittaisiin tiukkaa keskittymistä. Sen sijaan sain käsiini itseään toistavia tusinataisteluja, temppuilevia kuvakulmia ja törkeästi huijaavia pomovastustajia.

Alkuperäisen Ninja Gaiden 3:n arvion voi lukea täältä. Arvion kynäili Jonas Mäki, jonka mielipide Razor's Edgestä löytyy alta.