Antichamber

Antichamber on ensimmäisen persoonan pulmapeli indiekehittäjä Alexander Brucelta ja yksi ajatuksia herättävimmistä peleistä pitkään aikaan. Pelaajan tehtävänä on paeta epäeuklidisesta labyrintistä. Peli ei tarjoa tutoriaaleja eikä auttavaa kättä - vain kryptisiä vihjeitä ja pulmia, jotka jakavat pelimaailmaa. Edistyminen vaatii tietysti pulmien ratkomista, mutta kyseessä ei ole lineaarinen seikkailu. Antichamber on paikka, jossa aika on abstrakti konsepti ja eteneminen voi usein johtaa alkupisteeseen.

Huomasin jo muutaman ensimmäisen minuutin aikana hämmästeleväni pulmien kryptisyyttä. Ratkaisu löytyy tyypillisesti lähempää kuin ensin osaisi aavistaa, mutta joskus ei auta muu kuin vain pysähtyä huolellisesti pohtimaan ja antaa ajatusten matkata logiikan ja seuraussuhteiden meressä.

Matkalle on ripoteltu omituisia kylttejä, joista tarkemmin silmäiltäessä paljastuu hyödyllisiä vinkkejä siihen, miten on paras edetä. Näissä suoraviivaiset selitykset ja hykerryttävän arvoitukselliset sanankäänteet avaavat lopulta ratkaisun, jota tuskin olisi tullut ajatelleeksi.

Ratkaisut, jotka toimivat yhteen pulmaan, eivät välttämättä toimi toiseen, pintapuolisesti samanlaiseen ongelmaan. Portaat voivat nousta aivan askelten alla, nostaen pelaajan uusille tasoille ilman mitään ennakkovaroitusta. Joskus lattiat voivat myös liueta alta, jolloin pelaaja humpsahtaa kuin Liisa kaninkoloon.

Antichamberissa on monia yhtäläisyyksiä Valven Portaliin, eikä vain siksi että se on pulmapeli. Kenttiin asetetut Block Gunit toimivat vuorovaikutuksen välineinä ja antavat pelaajan muokata ympäristöään. Palasia voi imaista työkaluun ja ampua myöhemmin. Joskus niitä käytetään ovia aktivoivien lasereiden rikkomiseen, joskus esteiden ylittämiseen.

Pulmanratkaisussa epäonnistuminen tietää paluuta nimenmukaiseen Antichamberiin. Siellä on nähtävillä kartta kaikista kohdatuista pulmista. Sen vastapuolella puolestaan on kokoelma vinkeistä, jotka ovat ilmenneet eteen osuneista kylteistä. Antichamberiin joutuminen tietää etenemisen menetystä epäonnistuneen pulman ratkaisussa, mutta toisaalta on mukavaa ottaa askel taaksepäin ja katsoa kokonaiskuvaa. Karttaa voi myös käyttää mihin tahansa pulmaan palaamiseksi, joten jos yhden ratkaisu tuntuu etäiseltä, löytyy jostain muualta aina jokin toinen haaste selätettäväksi.

Ulkoasu on poikkeuksellisen minimalistinen. Maailma hahmotellaan ääriviivoin tyhjälle taustalle, mutta ankeutta rikkovat kenttiin pirskotellut kirkkaat päävärit. Vaikka teknisesti pelissä ei ole mitään järin monimutkaista, tyyliä hyödynnetään tehokkaasti omalaatuisen kokemuksen loihtimiseksi. Antichamber erottuu selvästi siitä harmaasta massasta, joka pysyttelee visusti valtavirran mukavuusalueella. Lisäksi värien tarkoituksena ei ole vain toimia tehosteina, vaan myös visuaalisina merkkeinä pelaajan tutkiessa labyrinttiä.

Jotkin pulmat näyttävät siltä kuin ne olisi repäisty suoraan hallusinaatiosta. Portaikkoja ja käytäviä, jotka kiertävät takaisin alkupisteeseensä. Laatikoita, jotka paljastavat eri esineitä riippuen siitä, mistä kulmasta niitä katsoo. Pelistä huokuu Maurits Cornelis Escherin taide (Penrosen kolmio). Helppo vertailukohta, kenties, mutta sopii kuin nappi paitaan. Hienovaraiset äänitehosteet vain lisäävät tarkoin aseteltua tunnelmaa.

Kaikkine vahvuuksineenkin kokemus on rajallinen, eikä pelistä irtoa kovinkaan kaksista uudelleenpeluuarvoa. Läpipeluu ei kuitenkaan ole niin lyhyt kuin voisi kuvitella ja haastetta pulmista ei ainakaan puutu.

Jotkin pulmat ovat uskomattoman vaikeaselkoisia, mikä voi itse asiassa vähentää pelin läpäisyyn liittyvää tyydytystä ja sen sijaan vahvistaa tunnetta helpotuksesta. Se on kuitenkin pieni murhe. Pelin filosofinen charmi pitää huomion tarpeeksi tehokkaasti pois turhauttavammista kohdista, ja tieto siitä, ettei ratkaisu koskaan ole liian kaukana, kannustaa varmasti useimpia sinnittelemään pelin matkassa.

Antichamber on kaunis ja omaperäinen peli. Se ei varmasti sovi kaikille, mutta haastavaa ja ajatuksia herättävää pelattavaa etsiville se on mainio valinta, eikä hintakaan kampita taloutta.