Yoshi's New Island

Super Nintendo sai nauttia huikeista klassikkopeleistä koko elinkaarensa ajan. Myös alustan viimeisten pelien joukossa julkaistu Yoshi's Island lukeutui näiden huippupelien joukkoon. Omaperäinen tasohyppely kertoi tarinan Yoshi-klaanista, joka lupautui avustamaan epäonnista haikaraa toimittamaan nokasta määränpäästä Mario- ja Luigi-vauvat kotiinsa. Kotimatka oli myös pelastusretki, sillä siinä missä Mario putosi onnekkaasti Yoshien käsiin, Luigi tipahti nuorta Bowseria kasvattavan Kamek-poppoon huostaan.

Tässä mielessä jatko-osa on vähän hassu ilmaisu New Islandista, se nimittäin kertoo tismalleen saman tarinan kuin aiemminkin. Pelin perusrakenne on tismalleen sama, ohjausta ei ole muuteltu ja visuaalisestikin peli on varsin tutun oloinen, mitä nyt piristettynä. Kehittäjä Arzest ehti tutustumaan alkuperäiseen Yoshi's Islandiin varmasti riittävästi Yoshi's Island DS -projektin yhteydessä ja sen huomaa. Ilmeisesti vaka vanha klassikko on näyttäytynyt niin pyhänä, että juuri mitään ei ole muuteltu.

Ensimmäistä kertaa Yoshin matkassa matkaaville on toki syytä avata kokonaisuutta hieman enemmän. Yoshi-dinosaurukset ovat hupaisia olentoja, jotka pystyvät nielaisemaan viholliset kokonaisena ja muuttamaan nämä sitä kautta ammuksina toimiviksi muniksi. Munia on kolmea eri väriä, joiden väliset erot ovat tosin lähinnä visuaalisia. Uutena ominaisuutena muutamasta kentästä on saatavilla jättimuna, joka jyrää kaikki esteet mennessään. Jättimunasta on olemassa myös rautaversio, jonka avulla Yoshi pystyy sukeltamaan.

Muistettavin ominaisuus ensimmäisestä pelistä oli tottakai Mario-vauva. Jos Yoshi saa osuman, Mario tipahtaa selästä muuttuen kuplaksi ja aloittaa korvia riipivän rääkymisen. Jos Yoshi ei saa kuplaa kiinni, ennen kuin laskuri tikittää loppuun, Kamek-kopla nappaa kuplan ja kenttä on aloitettava alusta. Ääni on tässäkin versiossa sydäntä kylmäävän hirveä ja synnyttää aidon oloisen paniikin kuplan kadotessa näkyvistä.

Pelin kuusi maailmaa ovat jaettu kahdeksaan kenttään kukin. Kentät ovat laajoja ja vaihtelevia kokonaisuuksia, täynnä sinne tänne ripoteltuja kerättäviä kukkia ja punaisia kolikoita. Perushyppelylle annetaan vaihtelua muuttamalla Yoshi välillä helikopteriksi, sukellusveneeksi tai vaikkapa kaivoskärryksi. Muutaman kentän otoksissa pelattuna peli pysyy mielekkäänä, eikä toisto pääse tylsistyttämään pelin terää.

Yoshi-veteraaneille edelliset kolme kappaletta saattavat näyttää hämmentävän tutuilta. Kyseessä on silti kuvausta jatko-osasta. Yhtäläisyydet edeltäjän kanssa ovat suorastaan häiritsevän selviä, eikä peli vie sarjaa eteenpäin yhtään mihinkään. Supermunat ovat kiva lisä, mutta niitä käytetään turhan harvoin. Erikoisosuuksia ohjaillaan nyt konsolia kallistamalla, mikä on juuri niin tarpeeton muutos kuin miltä kuulostaakin.

Jos turhan tutut tuulet sivuutetaan, Yoshi's New Island on silti hauska peli. Kentät ovat hyvin suunniteltuja, ulkoasu on mukavan värikäs ja väriliitumainen tyyli sopii peliin kuin nenä päähän. Ohjauksesta ei moitteen sijaa löydy ja yleisfiilis pelatessa pysyy koko ajan positiivisena. Ennakkoon mainostettu kova vaikeustaso sen sijaan loistaa poissaolollaan. Etenkin kerättävät esineet sivuutettaessa peli sujahtaa läpi seitsemän tunnin pelaamisella melkein itsestään. Etenkin pomoviholliset ovat iso pettymys, ne vaikeimmatkin kun vaativat vain kolme osumaa kaatuakseen ja niiden hyökkäysmekaniikat on turhan helppo oppia ja väistää.

Kaiken mahdollisen kerääminen onkin sitten toinen juttu. Roinaa on viskelty sinne tänne ja kentistä on pakko nuohota joka ikinen nurkka kaiken löytääkseen. Usein salaisuudet on vieläpä piilotettu siten, että jos et heti tajua mitä tapahtuu, homma menee nenän edestä totaalisesti. Uusia kierroksia kenttiin on melkeinpä pakko tehdä. Ikävä kyllä peli ei Mario-pelien tapaan muista kerättyjä esineitä, jos kaikkea ei kerää heti. Jos siis keräät vain 4 viidestä kukasta kentän aikana, joudut uudella kierroksella keräämään ne jälleen uudestaan. Jos kaiken saa kerättyä, suoritus sentään tallentuu eikä ihan kaikkea ole pakko kerätä kerralla.

Palasien summana on siis turhankin tuttu, pääpiirteiltään turhan helppo ja salaisuuksiensa osalta jopa ärsyttävä peli, josta nautin silti paljonkin. Eihän tästä mitenkään päin edeltäjänsä kaltaista klassikkoa saa, mutta mukavan ja aurinkoisen tasohyppelyn kuitenkin. Tasoloikkarintamalla kilpailu on kuitenkin tänä päivänä kovaa, eikä ihan kiva suoritus oikein riitä. Veteraanien kannattanee odotella alennuskorien kutsua, mutta ensimmäistä kertaa Yoshin saarelle matkaaville voi hyvillä mielin toivottaa turvallista matkaa.