Motorstorm: Pacific Rift

Varman päälle pelaamisessa on aina omat riskinsä. Etenkin menestyskonseptin monistaminen liian kiivaaseen tahtiin johtaa juuri siihen, mikä vaivaa Motorstorm: Pacific Riftiä. Kunnolliseen uusiutumiseen ei ole ollut aikaa, vaan kehitys on jäänyt nahan luomisen tasolle. Toisin sanoen ajomaisemat ovat vaihtuneet aavikosta viidakkoon, mutta sisäiset muutokset ovat kortilla.

Ensimmäinen Moottorimyrsky oli todella vakuuttava näyte Sonyn uutuuskonsolin suorituskyvystä. Menevä vauhtitykitys marssitti verkko- ja tärykalvoille sellaisen audiovisuaalisen aarian, ettei sitä ole ylittänyt mikään muu ajopeli vieläkään, ainakaan yksiselitteisen selvästi. Pacific Riftin tekninen toteutus nostaa jo valmiiksi korkealle asetettua rimaa entisestään. Varsinkin grafiikka pudottaa purkan suusta ja leuan lattiaan useaan otteeseen. Ellei naapurin isäntä vielä ole vakuuttunut mustan monoliitin tehoista, tämän pelin nähtyään on.

Piinkova tekninen osaaminen jatkuu kaksijakoisena äänimaailman puolelle. Edelleenkin menopelit kuulostavat sähkömoottoreilla käyviltä, mutta musiikkipuoli on hoidettu mallikkaasti. Lajityypille tuttuun tapaan kisojen taustalla raikaa punkrock, ja sehän sopii pelin henkeen yhtä hienosti kuin tuplakaasarit mönkijään.

Ikävä kyllä varmaotteinen toteutus käsittää vain teknisen puolen. Pelattavuudessa kehitystä ei ole juuri tapahtunut, ja etenkin ohjauksen kanssa on edelleen ongelmia. Ensimmäisessä Motorstormissa vierastamani ajotuntuma on siirretty Pacific Riftiin pääpiirteittäin sellaisenaan. Moottoripyörät ja mönkijät tuntuvat aivan liian kiikkeriltä, kun taas isommat nelipyöräiset kaahaimet aliaohjautuvat rankasti. Kultainen keskitie tuntuu puuttuvan kokonaan. Ajotuntuma ei iskostunut nakkisormiini edes kohtuullisen harjoittelun jälkeen. Esimerkiksi hyväksi haukuttuun Burnout-sarjaan verrattuna Motorstormien ajotuntuma on kuin toiselta planeetalta. Vaikka Burnoutin ja Motorstormin ajoympäristöt ovat erilaiset, olisi Criterionin romutussimulaattorin erinomaisesta ohjattavuudesta voinut ottaa silti mallia.

Rakenteellisesti Pacific Rift seuraa tuttuja uria, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Urapelissä edetään palkintosijoja voittamalla ja niin edelleen. Radat on jaoteltu tulen, veden, ilman ja jään teemoihin. Esimerkiksi liekkiradoilla päristellään tulivuoren juurella, puhurilandiassa tulevat tutuksi pitkät loikat ja vuorenhuiput. Radoissa piisaa vaihtelua paljon enemmän kuin ensimmäisessä Motorstormissa ja mitä paratiisisaarelle sijoitetulta peliltä odottaisi. Ajoympäristöt vaikuttavat hauskasti lisää suorituskykyä antavan ilokaasun käyttökelpoisuuteen. Ilokaasulla kiihdyttely kuumentaa moottoria, ja niin tekee laavan seassa seikkailukin. Ylikuumentunut motti posahtaa päreiksi. Veteen ajaminen taas jäähdyttää moottoria ja mahdollistaa turbonapin reippaamman survomisen.

Ympäristöt on tehty harvinaisen hienosti, kuten todettua, mutta aavikolle sijoittuvassa ykkösosassa lukuisat ajoreitit oli merkitty huomattavasti paremmin. Näyttävyydestään huolimatta tuuhea kasvusto saa peli-ilon karisemaan nopeasti, kun vehreä lehtimetsä peittää kyltit ja opasteet. Radalta harhautuu vähän väliä, sillä karttanäyttöäkään ei ole. Kun yhtälöön lisätään kissan refleksejä vaativa ajaminen, ei lopputulos ole kovin kepeä rallielämys. Radat on osattava todella hyvin ulkoa, mikäli palkintopallit ja pelissä eteneminen kiinnostavat. Labyrinttien opettelu selkäytimeen taas on labrahiirien hommaa, eikä niidenkään tarvitse etsiä ulospääsyä pakoputkista liekkejä lyövän moottoripyörän selässä.

Törttöilystä ja siitä seuraavasta kolaroinnista langetetaan aikasakko, minkä tarkoittaa yleensä kilpakumppaneiden takapuskurien tuijottelua. Yhdessä kisassa ei yksinkertaisesti ole varaa kovin moneen virheeseen, sillä virheen sattuessa tekoälyvastustajat kaasuttelevat karkuun partaansa naureskellen. Haaste on alusta asti varsin korkealla, sillä jo ensimmäisiä kisoja saa hinkata verenmaku suussa. Jyrkkä vaikeustaso todennäköisesti karkottaa arimmat crossikuskit, mutta ties vaikka todellisiksi ajopelimestareiksi itsensä mieltävät kokevat sen haasteena.

Pacific Riftin suurin heikkous on yksinkertaisesti hauskuuden puute. Kisasijoituksien haalimisesta tulee erittäin nopeasti tympeää puurtamista, ja se ei ole erinomaisen pelin merkki. Peliä vaivaa myös samantyyppinen sieluttomuus kuin edeltäjäänsä. Kauniin kuoren alta ei vain löydy kovin paljoa rakastettavaa. Motorstorm: Pacific Rift muistuttaa ikävästi ontuvaa parisuhdetta: Puitteet on hienot, ulospäin kaikki näyttää kauniilta ja tekisi mieli tykätä niin pirusti, mutta vastapuoli tekee sen hirvittävän työlääksi.