Predestination

Robert E. Heinleinin novelliin pohjautuva Predestination on esikuvansa näköinen elokuva. Uskollinen, joskin laajennettu versio huokuu niinkin paljon kirjailijan tunnelmia, että arvasin taustavaikuttajan jo ennen kuin tarkistin asian kesken sessiota Wikipediasta. Huomasin samalla, että leffan ovat käsikirjoittaneet ja ohjanneet australialaiset Spierigin veljekset, jotka tunnetaan lähinnä tyystin älyvapaasta Undead-splätterleffastaan.

Elokuva kertoo Ethan Hawken esittämästä aika-agentista, joka loikkii vuosikymmenten välillä estäen suurrikoksia jo ennen kuin ne tapahtuvat. Enempää tarinasta ei kannata paljastaakaan, koska Predestination on vahvasti ns. twist-leffa, jonka juju paljastuu vasta aivan lopussa, joskin nokkelat katsojat ymmärtävät varmasti jo aiemmin missä mennään.

Monet kyseistä sivugenreä edustavat elokuvat ovat kertakäyttöisiä yhden illan iloja, jotka menettävät kaiken tehonsa salaisuutensa paljastuttua. Uskoisin kuitenkin, että Predestination säilyttää tehonsa vielä tämän jälkeenkin, kiitos näyttelijöidensä.

Hawke - joka saattaa tänä vuonna pokata itselleen Oscarin Boyhoodista - vetää varman roolisuorituksen, mutta jää silti armottomasti elokuvan toisen pääosanesittäjän, Sarah Snookin varjoon. Snook on ehtinyt tehdä vasta verrattain lyhyen uran näyttelijänä, mutta Predestinationissa tämä on saanut eteensä roolin, joka on sekä haastava että hedelmällinen, ja hän suoriutuu siitä erinomaisesti. Lupaan olla yllättynyt, ellei tästä muodostu käännekohtaa hänen uralleen.

Osaavien näyttelijöiden lisäksi elokuva on hyötynyt osaavista lavastajista ja puvustajista. Tarina loikkii 1940- ja 1990-lukujen välimaastossa, ja kaikille aikakausille on annettu onnistuneesti niille leimallinen ulkoasu. Kyseessä ei tästä huolimatta ole meidän maailmamme vaan Heinleinversumi, jossa on omat poikkeamansa ja nyrjähdyksensä.

Tämän seikan ymmärtäminen onkin ensiarvoisen tärkeää, koska Predestinationista pitää nauttia sen omilla ehdoilla. Tarinaan sisältyy käänteitä, jotka toimivat meidän todellisuutemme sijasta nimenomaan Heinleinin mielikuvitusmaailman sääntöjen mukaisesti. Tämä kuulostaisi scifissä ilmeiseltä ohjenuoralta, mutta koska elokuvan ilme on muuten varsin realistinen, voi tähänkin kynnykseen kompastua.

Sama pätee erityisesti myös Predestinationin aikamatkustukseen. Heinlein ei pyrkinyt lyhyttarinassaan luomaan mitään kattavaa teoriaa tai järjestelmää, eivätkä Spierigitkään ole sitä koittaneet. Voin luvata, että ne jotka odottavat viihteensä käyvän väitöskirjasta saavat todella pahan päänsäryn tästä elokuvasta.

Kyseessä on joka tapauksessa sangen mehukas noir-henkinen scifitarina, jota katsoo mielikseen sen näyttelijäsuoritusten ja teemojen vuoksi. Se on kenties yllättävänkin pätevää työtä Daybreakersin ryvettämiltä Spierigeiltä, joilla on selkeästi potentiaalia seurata naapurimaassaan asuvan herra Jacksonin jalanjälkiä splätteristä laajempaan menestykseen.