The Last Remnant

Konsoliroolipelijätti Square Enix on työstänyt kasaan uuden julkaisun. Tällä kertaa pelaaja asetetaan Rush Sykesin saappaisiin etsimään kidnapattua siskoaan. Siinä sivussa pelastetaan muukin maailma, kuten perinteeseen kuuluu. Kyse on nimittäin perinteisen japanilaisen konsoliroolipelin malliesimerkistä. Otetaan pahaa aavistamaton sankari, heitetään mukaan henkilökohtainen motiivi, sotketaan soppaan kansainvälistä politiikkaa, kahden valtakunnan välinen ja mystisiä esineitä menneiltä ajoilta. Voilá, kakku on valmis!

Ensimmäiseksi The Last Remnantissa iskee vasten kasvoja piinaavan pitkät ja latausajat. Uusille alueille siirryttäessä katsellaan latausruutua kymmenisen sekuntia, ja sama aika peliltä kuluu välinäytösten sulattelussa. Tämän jälkeen kohdataan vihollisia, ja myös jokainen taistelu vaatii vastaavan latailun. Myöhemmin Playstation 3:lle ja pc:lle julkaistavaksi tarkoitettu peli ei tunnu toimivan kovin hyvin Xbox 360:lla, sillä se nykii ja hidastelee tuskallisen paljon sekä taisteluiden että normaalin seikkailunkin aikana. Grafiikan pintakuviot jäävät joskus kokonaan piirtämättä ja hahmot liikkuvat kuin diashow'ssa. Nopeita refleksejä vaativissa taisteluissa tämä on enemmän kuin kauneusvirhe. Pelin asentaminen kiintolevylle helpottaa pätkimistä jonkin verran, mutta ei tarpeeksi.

Sulavina hetkinään peli on kieltämättä kauniin näköinen. The Last Remnant on Square Enixin ensimmäinen Unreal-teknologialla toteutettu peli, ja näyttävyydestään tunnetun pelirungon voima näkyy esimerkiksi valaistusefekteissä ja pintakuvioiden yksityiskohtaisuudessa - silloin kun niitä pääsee näkemään. Osa alueista on valitettavan karuja, mutta sellaisia aavikot ja suuret savannit tuppaavat oikeastikin olemaan.

Pääasiassa The Last Remnant koostuu sarjasta luolastojen koluamisia ja suurten alueiden tutkimisia, välinäytöksillä rytmitettynä. Ääninäyttely ajaa asiansa siedettävästi, ainoastaan yhden hahmon ääni kirahtaa korvaan. Lord David kuulostaa brittiläisittäin korostaen puhumaan pakotetulta amerikkalaiselta. Ylipäätään hahmot eivät ole elämää suurempia tai mieleenpainuvia. Tarinan pääsankari on sietämätön nuori pojankloppi, joka tunkee itsensä jokaiseen vaaran paikkaan seurauksia pohtimatta. Seurauksia tietysti tulee.

Kirkkaimmin The Last Remnant loistaa taistelumekaniikallaan. Mäiskintä on hyvin kaukana perinteisistä konsoliroolipeleistä, sillä yksittäisten hahmojen sijaan pelaaja saa ohjattavakseen viisijäsenisiä ryhmiä. Ryhmiä voi olla komennossaan jopa viisi kerrallaan. Jäsenten elinvoima lasketaan yhteen, joten jokainen ryhmä muodostaa yksikön yhden energiamittarinsa kera. Yksittäisiin ryhmän jäseniin voi vaikuttaa melko paljon. Ryhmän voi esimerkiksi käskeä hyökkäämään pelkillä asetaidoilla tai magialla, jolloin kyseisen taidon taitajat tekevät työtä käskettyä muiden tyytyessä perushyökkäykseen. Yhden ryhmän voi komentaa tukemaan muita parantavilla loitsuilla ja toisen loitsimaan vahvistavia taikoja.

Myös eri muodostelmat ovat tärkeitä, sillä muodostelmien avulla voi valita ryhmän kärkimiehen eli suurimman vahingon vastaanottajan sekä takarivin puuhastelijat. Ajoittain taisteluja maustetaan reaktiotesteillä, joissa pelaajalla on mahdollisuus joko torjua vihollisen isku oikein ajoitetulla napin painalluksella tai tehdä erikoiskova kriittinen hyökkäys. Näitä tilanteita pelin graafiset ongelmat varjostavat karusti, sillä ajoituksessa onnistuminen on vaikeaa tahmaavan ruudunpäivityksen takia.

Taistelumekaniikan lisäksi mikään ei erota The Last Remnantia keskinkertaisuuden suosta. Miltei mahdottoman taistelun taktikointi voitoksi on erittäin tyydyttävää. Usein kyse on yksinkertaisesti oikeista muodostelmista ja yksiköiden sijoittelusta. The Last Remnant korjaa myös kaksi konsoliroolipelien helmasyntiä: tilanteen tallennus onnistuu missä tahansa ja hahmojen elinvoima palautuu taistelun jälkeen automaattisesti täyteen. Vapaa tallennus johtaa tosin helposti siihen, että pelaaja unohtaa tallentaa etenemisensä kokonaan. Ongelma pätee varsinkin kiperiin pomotaisteluihin, sillä niistä ei varoiteta etukäteen.

Hienosta taistelumekaniikasta huolimatta peli-ilo on usein etäällä harvinaisen korkean vaikeusasteen takia. Ensimmäiset tunnit kuluvat kuin siivillä taistelujärjestelmän iloja opetellessa, pian pelaajaa kasvoille märällä rätillä. Pelkät perusviholliset saattavat tehdä selvää jälkeä koko ryhmästä, ja tämä johtaa helposti turhauttaviin tuntikausien hirviöjahteihin kokemuspisteiden toivossa. Tämä ei ole lajityypissään ennenkuulumatonta, mutta jos pelaaja joutuu toppuuttelemaan etenemistään hahmojen heikkouden takia monet kerrat ja lopulta noin parikymmentä tuntia peliajasta koostuu pelkästä kokemustason ylimääräisestä pumppaamisesta, on jokin pielessä.

Oman hankaluutensa luo myös hahmonkehitys, joka on pelaajan hallinnassa vain nimellisesti. Tiettyä taitoa, kuten parantavia aineita, miekkailua tai magiaa, käyttämällä pelaaja vahvistaa hahmon kyseistä osa-aluetta. Järjestelmä on looginen, mutta se ei käytännössä mahdollista suunnanmuutosta. Jotkin taidot, kuten yrttien käyttö, ovat lähes välttämättömiä pelin lopussa, joten ne laiminlyönyt pelaaja joutuu palaamaan tyhjänpäiväiseen hirviöiden myllytykseen vain yhtä taitoa oppiakseen. Pelaajan mukana liikkuvan ryhmän kehitys ei ole lainkaan pelaajasta kiinni, joten niiden taitojen kehitys on täysin onnenkauppaa. Myös aseistuksen parantelu ansaitsee parjausta. Aseiden osien metsästykseen kuluu tuskallisen paljon aikaa, eikä kukaan täysijärkinen yksinkertaisesti voi jaksaa etsiä sitä viimeistä lepakonsiipeä, jonka avulla saisi käyttöönsä hitusen paremman lyömämiekan.

Pelin kesto lienee jotain 40-50 tunnin luokkaa, riippuen onnistuuko möhlimään hahmonsa kehityksen pelin puolivälissä vai ei. Kestoa voi pitkittää sivutehtäviä tekemällä, mutta ne ovat ennemminkin kiusa kuin osa pelinautintoa. Pääjuoneen ei mahdu erityisen ikimuistoisia hetkiä, ja usein hamuilin välinäytökset yli hyppäävää nappia. Sellaista ei tosin ole.

The Last Remnant on selkeä rimanalitus Square Enixiltä, jolta on totuttu odottamaan timanttista laatua. Taistelu on toimivaa, mutta turhauttavan vaikeaa. Juoni on väkinäisesti koko elämän skaalaa tapailevaa huttua. Tutkittavaa ja löydettävää on piilotettujen aarteiden ja pomotaisteluiden muodossa vaikka millä mitalla, mutta kokemus jää silti tylsäksi. Peli tuntuukin suunnatun äärivanhoillisille roolipelifanaatikoille vaikeustasonsa puolesta, mutta taistelujärjestelmän uudistus ja graafisen loiston tavoittelu taas tuntuu vihjaavan jo lajityyppiin kyllästyneiden kosiskeluun. Rautaiset hermot ja graafisten virheiden sietokykyiset pelaajat voivat The Last Remnantista pitää, mutta ensimmäiseksi konsoliroolipeliksi en tätä suosittelisi. Kannattaa muistaa myös alelaarivaihtoehto, ehkä odottaa seuraavaa Final Fantasya.