Homefront: The Revolution

Homefront: The Revolution on tekijöidensä mukaan ollut ongelmallinen projekti. Se on käynnistetty uudestaan parikin kertaa, ja tämä näkyy valitettavan kirkkaasti lopputuloksessa. Peli ei ole jatko-osa Kaos Studiosin 2011 julkaisemalle Homefrontille, vaan käynnistää sarjan uudelleen erilaisella juonella.

Varsin epätodennäköisessä vaihtoehtoisessa historiassa USA:n valtaus on tällä kertaa tapahtunut niin, että 1970-luvulla Pohjois-Koreasta kuoriutui Kiinan ja Japanin kaltainen elektroniikkateollisuuden supervalta. Jenkkilä ei saanut puhelimista ja sähköhärveleistä tarpeekseen. Älyluurien lisäksi ostoslistalle tulivat tämän jälkeen rynnäkkökiväärit, taisteluhelikopterit ja muu aseteollisuus, jota USA osti velaksi. Kun jenkkien talous oli kuralla, Pohjois-Korea (jostain syystä) näki asialliseksi käyttää salaista tappokytkintä, joka lamautti täysin sen teknologiaan turvautuvan entisen suurvallan kaikki lelut. Invaasio sen jälkeen oli helppoa. Nyt vuonna 2029 koko Yhdysvallat on Pohjois-Korean rautanyrkin alla ja vain pieni joukko vallankumouksellisia pyrkii tekemään asialle jotain valtaosan vaivuttua apatiaan.

Pelaaja on äänetön ja persoonaton Ethan Brady, joka onnistuu hoipertelemaan tapahtumien keskiöön ja maailmanpelastukseen puolivahingossa. Revolutionin tarina on niin monella tapaa pöhelö, että se on pakko ottaa B-toimintaleffamentaliteetilla. Kriittistä tarkastelua skenaario ei kestä. Vastarintaliike itse on kokoelma kliseitä, jotka pätevästä ääninäyttelystä ja animoinnista huolimatta alkavat rasittaa muutaman kohtaamisen jälkeen.

Koko La Resistancesta tuntuu muutenkin olevan kovin väkivaltainen ja rasistinen poppoo, jonka puolta on vaikea pitää. Pohjois-Korean joukot hoitavat toki osansa tarpeettomasta väkivallasta, mutta vastarintaliike vetelee samalla tavalla moraalit ja etiikat suoriksi tavoitteidensa saavuttamiseksi. Ehkä yhdysvaltalaiselle pelaajalle USA:n takaisin valtaaminen keinoilla millä hyvänsä kelpaa, mutta allekirjoittanut kaipaisi enemmän. Käsikirjoituksen takana on ollut epäilemättä tarjota silottelematon kuva sissisodankäynnistä, mutta kliseiset hahmot eivät onnistu välittämään tätä mielenkiintoisella tavalla.

Varsin brutaalin alkuintron jälkeen Ethan pääsee palloilemaan Philadelphian yhdessä kaupunginosassa vapaammin. Pelin ehdottomasti suurin ongelma iskee tässä vaiheessa silmille ja kovaa. Ruudunpäivitys ei millään tahdo pysyä tasaisessa (vaatimattomassa) 30-per-sekunti -tahdissakaan. Kulman taakse kääntyminenkin nappaa pari kolme ruutua kunnon toimintapätkistä puhumattakaan. Pahimmillaan peli nytkyttää eteenpäin noin 15 ruutua sekunnissa. Hektisissä toimintapeleissä tästä seuraa tulitaisteluiden muuttuminen diaesityksiksi. Vaikeustaso hyppää samalla tappiin, koska tarkka tähtääminen muuttuu arpapeliksi ruudunpäivityksen viskoessa tähtäintä minne lystää. Pelaaminen tuntuu tahmaiselta ja epätarkalta, mikä vaikuttaa lähes kaikkeen muuhunkin sisältöön. Lisäksi pelin tallentaessa - mitä tapahtuu varsin usein pikkutehtävien suorittamisesta aseiden ostamiseen - se jumahtaa totaalisesti paikoilleen muutamaksi sekunniksi. Täysihintaiselle julkaisulle tällainen on anteeksiantamatonta.

Nettikeskustelujen perusteella testattu PS4-versio kärsii näistä ongelmista eniten, mutta edes tehokas PC ei kykene pyörittämään Homefront: The Revolutionia ongelmitta nykymuodossaan. Ankean suorituskyvyn takia pelin muita elementtejä on vaikea arvostaa. Ethan pyörii kohtuullisen yksityiskohtaisessa, joskin persoonattomassa Philadelphian rauniokaupungissa sen punaisilla ja keltaisilla sektoreilla. Punaiset sektorit ovat täysin vihollisen hallussa, eikä siviileillä ole niille asiaa. Ne ovatkin käytännössä taistelukenttiä, jossa aseet laulavat jatkuvasti. Pääjuonen vallankumoustehtävien lisäksi pelaaja voi vallata vihollisten linnoituksia ja suorittaa erilaisia pikkutehtäviä kansalaisten taistelutahdon nostamiseksi.

Keltaiset sektorit ovat täynnä siviilejä, eikä aseita sovi pitää esillä. Jos sotilaat äkkäävät pelaajan, alkaa joko tulitaistelu tai pikainen juoksumatka kohti lähintä piilopaikkaa, kuten roskalaatikkoa tai bajamajaa. Olin kuvitellut Homefrontin sisältävän paljon enemmän vastarintaliikkeen koordinoituja hyökkäyksiä vihollisen heikkoihin kohtiin, mutta edes keltaisten sektorien soluttautuminen ei tällaista mahdollistanut. Vastarintaliikkeen toiminta muistuttaakin juonitehtäviä lukuun ottamatta enemmän armeijan operaatioita toista armeijaa vastaan. Molemmat sektorit on harmillisesti ahdettu niin täyteen tavaraa ja vihollisia, että rauhallisen suunnittelun ja taktiikoiden rakentamisen sijaan mennään pitkälti ympäristöön reagoiden. Eri karttoja on kohtuullinen määrä, mutta yksikään niistä ei ole suurikokoinen itsessään. Tästä seuraa hieman klaustrofobinen fiilis, kun merkittävät vapautettavat kohteet ovat kirjaimellisesti kivenheiton päässä toisistaan. Läheisyys tekee lisäksi mukana olevat moottoripyörät lähes tarpeettomiksi. Niillä sompailu päättyy yleensä partioon törmäämiseen ja tulitaisteluun.

Aivan alussa Ethan on selkeästi Pohjois-Korean sotilaita heikompi, ja joutuu valitsemaan taistelunsa huolella. Mitä enemmän arsenaali kasvaa, sitä enemmän voimatasapaino järkkyy. Kun rynnäkkökivääri alkaa sylkeä magneettimiinoja, kovemmatkaan vastustajat eivät tuottaisi ongelmia. Siis jos ruudunpäivitys ei heittelisi koko ajan kapuloita rattaisiin. Aseita voi muokata näppärästi lennosta simppelillä käyttöliittymällä, jossa Ethan "fyysisesti" ruuvaa tähtäimet ja piippumodifikaatiot kiinni. Torrakoiden luonteen voi muuttaa täydellisemmin käyttämällä erikoismodeja, joilla pistoolin voi muuttaa sarjatuliaseeksi ja haulikon sylkemään sytyttäviä hauleja.

Aseiden muokkaaminen ja itse tulitaistelu ovat pelin parasta antia. Asevalikoima on hyvin perinteinen, mutta kattava. Philadelphia rauniot tarjoavat monenlaista piilopaikkaa ja suojaa useassa eri kerroksessa. Isoon osaan taloista pääsee sisälle, joten sissisodankäynnille on tehty pätevät puitteet. Eri pyssyissä on luonnetta ja voiman tuntua. Hyvät ääniefektit vahvistavat vielä fiilistä. Alkupuolella muokkaamattomat konepistoolit sun muut ovat varsin vaikeita hallita, kiitos voimakkaan rekyylin ja ruudunpäivityksen. Aseiden muokkaaminen vaikuttaa merkittävästi niiden hallittavuuteen ja antaa pelaajalle motivaatiota modifikaatioiden hommaamiseen. Kenties trendien perässä hiihtämisen takia pelissä on myös hirvittävä läjä satunnaisista ämpäreistä ja laatikoista löytyvää tavaraa, jonka ainoa tarkoitus on sen myynti rahaa vastaan. Joka ikisen nurkan nuohoaminen on rasittavaa ja hidastaa pelin tempoa tarpeettomasti. Keräily ei ole mitenkään pakollista, mutta nopeuttaa asepäivitysten sun muun hankintaa merkittävästi.

Ongelmallinen kehitysprosessi näkyy monessa paikassa. Dambuster joutui ilmeisesti vaihtamaan pelimoottoria myöten monta eri elementtiä, ja kiire näkyy. Tietokoneen ohjaamat siviilit jäävät usein juoksemaan seinää tai pientä estettä päin. Omat ja vastustajan sotilaat ampuvat välillä seinän takana olevaa vihollistaan maailman tappiin asti. Onnistuin myös jäämään yhden sohvan taakse jumiin leijumaan paikalleni ja kuolemaan pikamatkustuksen päätteeksi mystisesti. Laitakaupungilta löytyy ilmassa leijuvia esineitä ja väärissä paikoissa olevia tekstuureita. Peli olisi kehityshelvetistään huolimatta vaatinut vielä puolisen vuotta tiukkaa buginliiskausaikaa, jotta sen hintalappu olisi edes jotenkin perusteltu. Moninpeliä en päässyt peliseuran puutteen takia kokeilemaan, mutta se sisältää yksittäisiä operaatiota käsittävän yhteistyöpelin täysin uudella kehitettävällä hahmolla.

Homefront: The Revolution on liian aikaisin julkaistu ja harmillisen moniongelmainen peli. Ruudunpäivitysongelmien lisäksi lukuisat bugit, liian pienet kartat ja vastarintaliikkeen sympatiavaje laskevat peli-iloa merkittävästi. Pieniä valonpilkahduksiakin on, sillä toimiessaan itse räiskintä pelittää mukavasti. Jos viimeistelylle olisi annettu enemmän aikaa, käsissämme voisi olla ihan pätevä vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva ammuskelu. Nykymuodossaan en voi suositella sitä kuin kaikkein kovimmille genren faneille, jotka ovat käyneet jo kaikki muut julkaisut läpi kannesta kanteen.