Star Ocean: Integrity and Faithlessness

Star Ocean: The Last hope sisälsi myötähävettävintä ja kiusallisinta dialogia koskaan ja siksi olimme yllättyneitä, ettei sarjan tuorein osa ollut yhtä kehno tällä osa-alueella. Nyt sarja on kuitenkin luiskahtanut keskinkertaisuuden laaksoon koomisen nolouden sijasta.

Tarinan premissi on yksinkertainen; lapsuudenystävät Fidel ja Miki asuvat kylässä, joka joutuu ryövärijoukon hyökkäyksen kohteeksi. Kaksikko matkustaa pääkaupunkiin pyytämään apua, mutta koska maa sotii läntisen naapurivaltionsa kanssa, apua ei ole saatavilla. Matkallaan he näkevät mystisen avaruusaluksen putoamisen, josta astuu ulos erikoisen näköinen tyttö. Nopeasti käy ilmi, että tyttö, nimeltään Relia, hallitsee salaisia voimia ja Fidel ja Miki keskittyvät tytön mysteerin selvittämiseen. Matkallaan kohti totuutta kaksikko törmää joukkioon varsin värikkäitä hahmoja, mutta miksi moni niistä päättää liittyä sankareiden seuraan ja vaarantaa elämänsä lähes mykän tytön vuoksi jää epäselväksi; peli ei suotta tuhlaa aikaa aikaa selittääkseen motiivien tai hahmonkehityksen kaltaisiin turhuuksiin.

Tri-Ace on yrittänyt punoa dialogia ja tapahtumia saumattomasti pelimekaniikkaan. Perinteiset välianimaatiot ovat harvassa ja useimmiten hahmot vain hiljentävät vauhtia keskustellakseen keskenään. Useassa kohtauksessa hahmot seisovat ympyrässä, samalla kun pelaaja voi liikkua lukittua etenemisvauhtia, näkymätön seinä estämässä kohtauksesta poistumista. On mukavaa, että Tri-Ace yrittää jotain uutta, mutta lopputulemana tarina on entistäkin etäisempi. Useimmiten ei ole edes selvää kuka puhuu, ja draaman tunne jää uupumaan hahmojen seisoskellessa, kävellessä ja nojaillessa läpättäessään ilman kunnolla tunnistettavia kasvoeleitä.

Visuaalisesti Tri-Ace on kuitenkin onnistunut kelvollisesti. Vaikka peli on kaukana esimerkiksi Uncharted 4:n loistosta, se rullaa pehmeästi 60 framea sekunnissa ja tarjoaa kiillotetun julkisivun. Ympäristöt olisivat hyötyneet paljon hieman yksityiskohtaisemmasta jäljestä, mutta hahmosuunnittelu, hirviöt ja eräät paikat nostavat visuaalisen kuoren yleistä ilmettä korkeammaksi.

Taistelusysteemi on kelvollinen ja on samankaltainen Final Fantasy XII:n kaikkien Tales-pelien kanssa sikäli, että vain yhtä hahmoa pystyy ohjaamaan, mutta ohjattavaa hahmoa voi vaihtaa vain napinpainalluksella. Milloin ja miksi tiettyjen hahmojen rooleja kannattaa käyttää, vaatii opettelua. Yksi on parantaja, yksi taistelija. Roolien tarkoitus on - ainakin pelin itsensä mukaan - mahdollistaa hahmojen käyttäytymismallien muokkaaminen taisteluiden aikana, mutta kun meno kovenee, ominaisuuden käyttöarvo heikkenee. Vaikka hahmon laittaisi puolustamaan, seuraavassa taistelussa se käy jo vihollisen päälle kuin höyryjyrä.

Tutoriaali selittää tarkoin pelin kivi-paperi-sakset -systeemiä, jossa tietyt hyökkäykset ovat tehokkaita toisia vastaan, jotka taas tehoavat kolmansiin. Seitsemän hahmon yhtäaikaisessa kaaoksessa, valoefektien räjähtäessä ruudulle, on mahdotonta pelata täysin systeemin edellyttämällä tavalla. Sen sijaan peli menee helposti silkaksi mättämiseksi, joka tosin tehoaa usein aivan yhtä hyvin. Vaikka mekaniikka onkin hieman rikki ja pinnallinen, taistelut ovat silti mitä kuinkin viihdyttäviä. Siirtymät kartalla seikkailun ja taistelun välillä ovat salamannopeita ja taisteluiden tempo pysyy korkeana, matsit näyttävät hyvältä ja ovat palkitsevia.

Pelin ärsyttävimpien piirteiden joukossa ovat muutamat pomotaistelut sekä hetket, kun sankariryhmän tulee suojella jotain tiettyä hahmoa kuolemiselta. Star Ocean: Integrity and Faithlessnessissä NPC-hahmojen suojelemista tarjoillaan jatkuvasti, sillä sivuhahmoja tarvitaan pommien purkamiseen tai ovien avaamiseen. Jo konsepti itsessään on ärsyttävä, mutta Tri-Ace on päättänyt tehdä siitä vielä ärsyttävämmän usuttamalla pomohirviöt aina täydellä voimalla sen hahmon kimppuun, jonka ei kuuluisi kuolla. Vielä turhauttavampaa on se, että nämä taistelut tulevat usein pitkien ja tylsien dialogien perään, joita ei voi edes skipata. Jos ryhmä kuolee, tai hahmo jonka ei kuuluisi kuolla kuolee, saman puheripulin joutuu kärsimään aina uudestaan. Tämä käy nopeasti tylsäksi, lievästi ilmaistuna.

Autovertausta käyttäen Star Ocean: Integrity and Faithlessness olisi tylsä ja vanha Saab. Se toimii ja vielä luotettavasti paikasta toiseen, mutta varsinainen matkustuskokemus on epämukava, eikä autossa ole edes ilmastointia tai radiota. Pelikielellä: ulkoasu on kunnossa, ohjauksessa ei ole suurta vikaa, musiikki tyypillistä JRPG-mukavuutta ja taistelusysteemi on toimiva. Samaa aikaan pelikokemusta kuitenkin heikentää kamikazetekoäly, joka poistaa kokonaan kaiken syvyyden. Samoja maisemia ja käytäviä joutuu juoksemaan edes ja takaisin useita kertoja ja tarina sekä hahmot eivät ole kovin vetäviä.

Loppujen lopuksi, vain yksi osa-alue pelistä nousee muiden yläpuolelle: pelin nimi, Integrity and Faithlessness. Nimi on aivan karmea ja kilpailee taatusti vuoden hirveimmän pelinimen tittelistä Kingdom Hearts HD 2.8: Final Chapter Prologuen kanssa. Ja se kertoneekin kaiken oleellisen siitä, mitä pelistä tulee tietää - sen nimi on uniikein asia koko tapauksessa.