Killing Floor 2

Killing Floor 2 on viimeinkin valmis pitkän Early Access -vaiheen jälkeen. PC:n lisäksi peli ilmestyy samanaikaisesti Playstation 4:lle. Evoluutio on ollut tasaista ja uusia karttoja sekä hahmoluokkia on lisätty tukevan pohjatyön päälle. Kosmeettisia mikromaksullisia esineitä lukuun ottamatta näin Early Accessin kuuluisi toimia.

Tripwire Interactive on pistänyt lähes täydellisen aaltopohjaisen räiskinnän kasaan näennäisesti yksinkertaisen pelin alle. Pelaajat työskentelevät pienessä tiimissä taklatakseen yhä vaarallisempia zombeja paranevilla aseilla. Lopussa seisoo pomotaistelu, joka päättyy hyvin tasapainotettuna voittoon yhtä usein kuin tappioonkin.

Siinä peli pähkinänkuoressa. Pinnan alla on kuitenkin paljon enemmän. Pelin kentät ovat sekä moninaisia että koossaan monipuolisia ja tietenkin täynnä zetoja (pelin tapa nimittää zombeja). Aalloissa tulevien pahisten määrä riippuu mukana kulkevan possen koosta. Kun viimeinen vihulainen putoaa, pelaajat ryntäävät kentälle ilmestyvälle täydennyspisteelle ostamaan ammuksia ja uusia torrakoita.

Kartat ovat kaikki omalla tavallaan hienoja erikoisia. Ne vaihtelevat tutkimuslaboratorioista hylättyihin kaupunkeihin ja hämäräperäisiin luoliin sekä pelottaviin metsäkaistaleisiin. Vaikka ovia voi hitsata umpeen ja osan ikkunoista voi hajottaa, pieni dynaamisuus olisi tehnyt terää.

Olisimme kaivanneet myös lisää tarinasisältöä, jonka olisi voinut upottaa vaikkapa teksti- tai audiopätkiin, tehtävien välinäytöksiin tai vastaavaan. Taustoja olisi ollut mukava selvittää samalla, kun pelin varsin pitkät lataustauot ruksuttavat taustalla. Hahmoissa on hyvin vähän persoonallisuutta, jota olisi voinut ehostaa paremmalla taustoituksella. Heidän ulkonäköään voi onneksi muokata ainakin hieman, etenkin jos on valmis raottamaan kukkaronnyörejä mikromaksuille.

Pienistä negatiivisista huomioista pääsemme pelin suurimpaan positiiviseen eli itse taisteluun. Killing Floor 2 on yksinkertaisesti yksi tyydyttävimmistä ammuntapeleistä pitkiin aikoihin. Aseita on valtava määrä ja lähes jokaista on ilo käyttää. Jokaisella on selkeät hyvät ja huonot puolensa, joten omat suosikit löytyvät jossain vaiheessa varmasti. Osumatarkistus on tarkka ja vähän väliä aktivoituva pelimaailman hidastuminen on sekä tyylikäs että käyttökelpoinen tärkeitä pääosumia hakiessa. Se ei ole myöskään pelin ainoa jekku - hurmetta ja ruumiinosia lentää enemmän kuin seonneessa automaatioteurastamossa. Pienenä harmina AMD-kortin omistajat jäävät osasta tästä paitsi.

Taistelu on nopeatempoista ja adrenaliinintäytteistä sekä ajoittain ihanan kaoottista. Nurkkaan tai huonekaluihin jumiin jääminen tuntuu olevan pääasiallinen kuoleman aiheuttaja pelaajan peruuttaessa vimmatusti päälle hyökiviä zetoja karkuun. Jonkinlainen vastustajia pois pusketa melee-hyökkäys olisi tehnyt eetvarttia. Nyt ainoa tapa paeta on vetää kranaatista sokka ja toivoa parasta. Kuoleman korjattua joudut seuraamaan tiimikavereidesi kamppailua ja harmittelet samalla, kun kalliilla rahalla päivitetty ase makaa nyt käyttämättömänä verisellä lattialla.

Vihollisvalikoima on kohtalainen muttei suurensuuri. Cystit, Clotit, Stalkerit ja Slasherit muodostavat tykinruokaosaston. Crawlerit eivät ole erityisen vaarallisia, mutta voivat yllättää varomattoman pelaajan. Bloatit ovat hitaita mutta niiden happo-oksennus hämärtää näkökentän. Gorefastit ovat isoja, ilkeitä ja miekalla aseistettuja.

Matsin loppua lähestyttäessä pelin voimakkaimmat viholliset ilmestyvät. Sirenien huutohyökkäys tekee sekä kipeää että voi tuhota kranaatit. Huskit ampuvat tulipalloja ja Scraket pistävät tarvittaessa koko poppoon lihoiksi moottorisahoillaan. Fleshpoundit ovat pahinta mahdollista seuraa, eivätkä tunnu juuri välittävän luodeista muussatessaan pelaajan toisensa jälkeen tahnaksi. Eri vastustajat vaativat eri taktiikoita ja viimeistään pomotaistelussa tiimin pitää pelata yhteen. Pomoja on julkaisun yhteydessä vasta kaksi (Hans Volter ja Patriarkka), ja kolmas olisi ollut mukava nähdä jo nyt.

Vaikka Killing Floor 2:sta voi pelata soolonakin, peli on tarkoitettu ryhmätyöskentelyyn. Hahmoluokkien yhteistyö lääkäreistä ammuspaketteja jakaviin tukijoukkoihin hitsaa sekalaisesta poppoosta tiimin. Luokat poikkeavat toisistaan eri kykyjen lisäksi aseistukseltaan. Jokaisella on lisäksi oma kokemuspistepottinsa, joten kaiken mahdollisen avaamisessa kuluu pitkä tovi. Kaikkeen ei pääse käsiksi ensimmäisillä pelikerroilla, vaikka pärjäisi kuinka hyvin. Kommando on hyvä aloittelijan valinta, sillä muut luokat alkavat toimia vasta viitostasolta eteenpäin. Pelistä löytyy myös pelaaja-vastaan-pelaaja -pelimuoto, mutta tämä pelaajien ohjastamia zetoja sisältävä moodi ei tuntunut olevaan testaamallamme PC-versiolla kovin suosittu. PS4:llä pelaajamäärät näyttivät olevan paremmissa kantimissa.

Peli näyttää hyvältä vihollisten ja oivallisen kenttäsuunnittelun ansiosta. Tyyli ja tunnelma on luotu jokaiseen tasoon hienosti ja alustasta riippumatta veri lentää matsista toiseen. Musiikkiraita on metalli- ja industrial-pitoinen, mutta jää pian zetojen ja pelaajien huutojen alle. Jokainen pelin osa-alueista on toteutettu ammattitaidolla kiinteäksi kokonaisuudeksi.

Killing Floor 2 ei sovi kaikille. Jos yhteistyössä pelattavat vihollisaaltopohjaiset räiskinnät eivät nappaa, pelillä ei ole mitään massiivista tarjolla. Se keskittyy siihen, mitä se osaa hyvin eikä harhaudu sivuraiteille. Ammuskelun tuntuma on erinomainen ja fokus kohdallaan. Peli sopiikin oivallisesti osaksi vuoden 2016 monipuolista räiskintäpelitarjontaa.