Gamereactor Close White
Kirjaudu sisään






Unohditko salasanan?
Et ole jäsen, Haluan rekisteröityä

Kirjaudu käyttäen Facebook-tiliä
Gamereactor Suomi
arviot
The Last Guardian

The Last Guardian

Icon ja Shadow of The Colossuksen veroinen klassikko?

  • Teksti: Ricardo C. Esteves (Käännös: Markus Hirsilä)

Facebook
TwitterReddit

The Last Guardianin pelattavuus, suunnittelu ja tapahtumapaikat ovat hyvin tehtyjä, mutta eivät yhtään sen enempää. Pelissä ei ole mitään erityisen muistettavaa lukuun ottamatta tarinaa ja yhteyttä pojan ja Tricon välillä. Kyse on erittäin lineaarisesta pelikokemuksesta, joka seuraa tarkasti tekijöiden ennalta määräämää polkua. Peli ei ohjasta selkeästi eteenpäin, mikä aiheuttaa ajoittaista turhautumista. Suurimman osan ajasta pelisuunnittelu on niin hyvää, että eteenpäin johtavan ratkaisun huomaa hieman ajattelemalla. Aina näin ei kuitenkaan ole, ja aina tapahtuessaan tilanne on sanalla sanoen ärsyttävä.

Peli alkaa pienen pojan heräämisestä ja Tricon löytämisestä. Loukkaantunut ja kahlehdittu olio alkaa vapautumisensa jälkeen muodostaa henkistä sidettä pojan kanssa. Kaksikko auttaa tosiaan pakenemaan. Vasta aivan pelin lopussa selviää hieman lisätietoa siitä, mikä oikeastaan Trico on ja mikä on kokonaisuudessaan niin sanottu homman nimi. Toisin sanoen kaikki saavat The Last Guardianista täsmälleen samanlaisen pelikokemuksen, joten ei ole mitään syytä lähteä uudelle kierrokselle sen kerran läpäistyään. Ei ole mitään vaikeustasoja, ei salaisuuksia löydettäväksi ja peli kestää vain viidestä seitsemään tuntia.

Varsinainen pelattavuus on liikkumista, tasoloikkaa ja pulmatehtävien ratkomista. Aseita tai taistelemista ei ole, koska ainoastaan Trico voi päihittää ne muutamat vastaantulevat viholliset. Hahmonkehitys tapahtuu ainoastaan tarinan edistymisen kautta. Käytännössä The Last Guardianin pelaaminen on täsmälleen samanlaista alusta loppuun. Ainoan poikkeuksen tekee lyhyt hetki, jolloin poika kantaa valoa heijastavaa kilpeä.

The Last Guardian oli alun perin PS3-peli, ja se myös näkyy. Ulkonäkö on selvästi vanhentunut, mutta huono se ei silti ole. Erottuva taiteellinen tyyli on taattua Team Icon laatua, ja maisemien koko on erittäin vaikuttava. Piirtoetäisyys on uskomattoman pitkä, joten maisemia pääsee todellakin ihailemaan. Kokonaisuus vaikuttaa siltä, että poika ja Trico sopeutuvat ympäröivään maailmaan eikä päinvastoin, kuten pelit yleensä tekevät.

Äänimaailma tekee myös vaikutuksen. Musiikki itsessään ei ole kummoinen, mutta äänitehosteet ovat sanalla sanoen mahtavat. Kaikki osatekijät yhdessä luovat vahvan siellä olemisen tunnun The Last Guardianiin.

Pitkästä kehitysajasta huolimatta (tai ehkä sen vuoksi) The Last Guardian ei ole maailman paras peli ikinä. Se on silti hyvä peli, kokemisen arvoinen seikkailu. Samalla se on lyhyt, eikä sillä ole uudelleenpeluuarvoa. Näin ollen The Last Guardiania on helppo suositella sitten, kun pelin myyntihinta on hieman laskenut.

The Last Guardian
The Last Guardian
The Last Guardian
The Last Guardian
The Last Guardian
08 Gamereactor Suomi
8 / 10
+
Trico, pojan ja olion suhde, mieleen jäävät pelijaksot
-
Ei uudelleenpeluuarvoa, kamera, yksitoikkoinen pelata
overall score
is our network score. What's yours? The network score is the average of every country's score

Täydentävä mielipide

Ossi Mykkänen

Lähes kymmenen vuotta tuotannossa ollut The Last Guardian näki viimein julkaisupäivän parrasvalot viikko sitten. Peliä ovat monet odottaneet kuin kuuta nousevaa, ja huhuja suuntaan jos toiseen on riittänyt vuosien varrella. Se lunastaako peli kaikki ne suuret odotukset ja löytääkö se tiensä tekijöidensä muiden klassikkojen rinnalle, näyttää jäävän jokaisen henkilökohtaiseksi mielipiteeksi. Peli tuntuu olevan enemmän tunnelmallista matkantekoa ystävyyteen ja luottamukseen kuin varsinaista videopelaamista.

Heti ensimmäisestä pelin grafiikkamoottorilla työstetystä kuvasta käy selväksi, että kyseessä on todellakin samat tekijät kuin klassisten pelien maineesta nauttivilla peleillä Ico ja Shadow of the Colossus. Vehreät ruohoniityt peittävät muinaisten sivilisaatioiden kiviraunioita, ja auringonsäteet lämmittävät iloisesti välkehteleviä vesiä. Omaperäinen käsin piirretyn ja realistisen tyylin sekoittava lämmin ilme saa pelimaailman hengittämään.

Pelaajan ohjaama poika herää oudot tatuoinnit käsissään ketjutetun suuren olion vierestä tietämättä, mitä on tapahtunut. Olio on loukkaantunut ja vaikka se vaikuttaakin agressiiviselta, auttamisen halu voittaa pelon. Pojan ja olion ystävystyessä heille kehkeytyy yhtenäinen tavoite päästä pois oudosta maailmasta, jonne ovat joutuneet. Epäsuora ohjeistus etenemisestä tarinallisena kerrontana luo tunnelmaa asettaen kaverukset vaaralliselle tielle kohti kotiin pääsyä.

The Last Guardian laittaa ohjaamaan pelin molempia päähahmoja: poikaa sekä Tricoksi nimettyä isoa oliota, joka on eräänlainen linnun, rotan ja koiran risteytys. Pojan ohjaus toimii suoraan ohjaimella, ja oliota ohjataan epäsuorasti antamalla sille käskyjä pojan kautta. Yhdessä hahmot muodostavat symbioottisen suhteen, joka auttaa heidät läpi maailman lukuisten esteiden ja vaarojen. Pojan rooli on olla kaksikon aivot ratkoen erilaisia pulmia ja tuoden ruokaa Tricolle, joka taas on tiimin lihakset. Toisin kuin tekijöiden aikaisemmissa peleissä, nyt pelaaja ei pääse käsiksi aseisiin vaan kaiken tappelun hoitaa vaistonvaraisesti Trico.

Pelin ohjaus on vähän tahmeaa, mikä on Icon ja Shadow of the Colossuksen kokeneille tuttua. Tähän lisättynä pienet kameraongelmat saattavat aiheuttaa raivoa varsinkin pelin loppupuolella vastaan tulevien tarkkuutta vaativien tilanteiden parissa.

Animointi on kuitenkin upeaa katsottavaa, ja se luo maailmasta todella eläväisen. Pojan liikkeet ovat omaperäisiä ja silti niin sympaattisen aitoja. Parhaimmillaan peli on kuitenkin Tricon kanssa, joka todella realistisen animoinnin lisäksi toimii myös varsin uskottavasti ja aidosti. Eläin ei reagoi suoraan annettuihin käskyihin vaan mutustelee vaihtoehtoja, ilmaisee omaa kantaansa ja saattaa jopa pelaajan ärsytyksen uhalla jäädä unelmoimaan jostain ihan muusta tilanteeseen keskittymisen sijaan. Trico onkin yksi mieleenpainuvimmista eläinhahmoista videopeleissä, joita itselleni vastaan on tullut.

Pitkästä tuotantoajasta huolimatta peli kärsii teknisistä ongelmista ja hiomisen puutteesta. Varsin yksinkertaisen pelimekaniikan kameraongelmien lisäksi The Last Guardian ei jaksa pyöriä kunnolla. Laajempien alueiden edessä alkaa ajoittainen tökkiminen. Myöskään pelin loppu ei ole linjassa muun tyylin kanssa ja jättää irtonaisen olon kokonaisuudesta. Kaikesta huolimatta kyseessä on aistikas ja lähes taianomainen seikkailu läpi omaperäisen maailman, ja tunnelmallinen matka pojan ja mystisen olion ystävyyteen. Jokaisen pitäisi kokea se.

8/10