Mega Man Legacy Collection 2

Tasan kaksi vuotta sitten julkaistun Mega Man Legacy Collectionin arviossa harmittelin sitä, että kokoelmasta puuttuivat emosarjan neljä viimeistä osaa. Nyt Digital Eclipse päätti korjata asian ja julkaisi Megamiehen seikkailuiden osat 7-10 omana erillisenä kokoelmanaan. Syitä erilliseen kokoelmaan en lähde arvailemaan, mutta toisaalta paketin pelit ovat keskenään varsin erilaisia jo alustakirjostakin johtuen.

Mega Man 7 julkaistiin alun perin Super Nintendolle vuonna 1995, vuosi ensimmäisen Mega Man X -pelin julkaisun jälkeen. Muistan inhonneeni seiskaa pitkään ja itseltäni se olikin käytännössä pelaamatta ennen tämän kokoelman julkaisua. Inhoa herätti tuolloin pelin muuttunut ulkoasu. Seiska on koristeltu kauttaaltaan karkkivärein, ja erityisesti Mega Man itse on ärsyttävän virneensä kanssa luultavasti heikoin representaatio koko sarjassa. Sen lisäksi Megiksen sprite on todella suuri ja täyttää ison osan ruudusta. Vertailuna X-sarjan tyyliin seiska oli itselleni todella luotaantyöntävä, enkä sen vuoksi ollut peliä ennen tätä pelannut kuin parin kentällisen verran.

Vaan niin muuttuu ihmisen mieli. Kunhan alkujärkytyksestä on toipunut, alta paljastuikin todella mainio lisä sarjaan. Kenttädesign on mainiota, bossihirviöt mielikuvituksellisia ja kontrollitkin ovat mukavan monipuoliset. Kentissä piisaa salaisuuksia ja kerättävää X:n tyyliin ja kenttiin voi myös palata milloin haluaa ne selvitettyään, myös Wilyn linnaa kiivetessä. Hieman hölmönä aikalaisratkaisuna pelin sisäinen kauppa on tosin piilotettu Select-napin taakse ilman minkäänlaista vihjettä siitä, että sellainen on edes olemassa. Mutta yllätin lopulta jopa itsenikin, sillä pidin seiskasta sitä enemmän, mitä enemmän sitä pelasin. Musiikkiraitakin on erinomainen.

Seiskan julkaisun aikoihin 32-bittinen aika oli kuitenkin jo käsillä ja Super Nintendo painumassa historiaan. Mega Man -sarja saikin nopeasti jatkoa vuonna 1996 kahdeksannella, Playstationille ja Sega Saturnille julkaistulla osalla. Tyylillisesti kasi hylkäsi seiskan ylipirtsakkuuden, ja palaili enemmän X-sarjan tyylistä ilmaisua kohti. Tosin pieniä poikkeuksiakin on. Peli tunnetaan luultavasti parhaiten nykyään välivideoistaan, jotka ovat ehtaa karmeasti näyteltyä animea. Moneen kertaa netissä ilkutut animepätkät ovat karmivuudessaan suorastaan huvittavia ja siksikin katsomisen arvoisia.

Pelillisesti kasi jatkaa kuitenkin seiskan linjoilla, yhdellä erinomaisella lisäyksellä varustettuna: Megis pystyy nimittäin käyttämään kasissa yhtä aikaa erikoisaseita ja perus-busteriaan. Kenttädesign ei ole aivan sarjan parhaiden osien tasolla ja ohjaustuntumaa on muutettu. Hieman hassusti kahdeksas Mega Man ei jostain syystä oikein enää tunnu Mega Manilta, vaikka mainio peli onkin. Peruspalikat ovat kaikkialta kohdillaan, mutta jotain puuttuu silti.

Kahdeksannen osan jälkeen vaikutti siltä, että perussarja on päässyt maaliinsa. Capcom keskittyi enemmän X-sarjan osiin, sekä muihin lukuisiin spinoffeihin, eikä klassista Mega Man -hyppelyä nähty enää kuin satunnaisissa uusintajulkaisuissa. 2008 toi asiaan yllättävän muutoksen, kun Mega Man 9 ilmestyi lukuisten alustojen digitaalikirjastoa koristamaan. Ysi oli tietynlainen paluu juurille. Klassiset grafiikat, kontrollit, musiikkiraita... täydellinen yhdistelmä nostalgiaa ja uusia ideoita. Vaan Capcomin ote oli monen mielestä - myös minun - hieman liiankin puristinen. Outoina valintoina pois oli jätetty muun muassa Mega Manin liukumisliike, sekä kyky ladata Mega Busteria. Tuttua toki jo kakkosen ajoilta, mutta kun hyviä ideoita oli matkan varrella keksitty vaikka kuinka, tuntui oudolta että niistä oli luovuttu.

Noh, on ysi silti edelleen hyvä peli. Pelattavaa piisaa vaikka kuinka erilaisten haasteiden muodossa, ja peruspeli on oikein pätevää pelattavaa. Lisäksi mahdollisuus pelata Proto Manilla tuo mukavaa vaihtelua ja uudelleenpeluuarvoa. Ei sarjansa paras osa, mutta hyvää ja vaikeaa loikintaa silti. Kymmenes Mega Man julkaistiin pari vuotta yhdeksännen osan jälkeen ja on lähinnä vain lisää sitä samaa. Ysiin verrattuna juuri mikään ei ole muuttunut, ainoastaan kenttädesign on hieman heikompaa. Uusille megamanisteille kymppi tarjoaa helpon vaikeustason pelattavaksi, mutta se on jo liikaakin helpotettu ja tekee pelistä käytännössä silkan läpijuoksun.

Laadullisesti osat seiskasta kymppiin eivät pärjää millään ensimmäisille kuudelle pelille, mutta ovat hyviä pelejä jokainen ja ehdottomasti pelaamisen arvoisia. 7 ja 8 ovat lisäksi nykyään alkuperäisillä alustoillaan suhteellisen arvokkaita hankintoja, ainakin verrattuna koko paketin 15 euron hintalappuun. Kokoelma on teknisesti hyvin toteutettu ja lisähaasteitakin piisaa rutkasti. Ainoana varsinaisena moitteena kokoelman käyttöliittymä on annettu jälleen kerran paikallisen kesätyöntekijän viimeisen päivän tehtäväksi. Peleistä ei voi esimerkiksi poistua takaisin päävalikkoon sammuttamatta peliä, ja vapaa tallennus loistaa tällä kertaa poissaolollaan. Lisäksi Megaman & Bassin poissaolo on anteeksiantamatonta, vaikka peli sinänsä ei alkuperäiseen sarjaan kuulukaan.

Mukava näitä kuitenkin on edelleen pelata ja muistella. Toivottavasti kokoelmia on luvassa myöhemmin lisääkin, sillä Mega Manin seikkailuista piisaa kerrottavaa vaikka kuinka, ja hyviä pelejä sinisellä pommittajalla on vyöllä perussarjan ulkopuolellakin.