Dragon's Dogma: Dark Arisen -uusintajulkaisu tuo viisi vuotta sitten markkinoille lehahtaneen roolipelin kaikkine oheislisukkeineen nykykonsoleille. Ikä alkaa kuitenkin painaa kulttipelin hartioita kasaan turhan monella osa-alueella - puhumattakaan kaikista pelisuunnittelullisista outouksista, joita Dragon's Dogmassa suorastaan vilisee.
Pelaajan luoman sankarihahmon kotikylä joutuu Dragon's Dogman alussa lohikäärmeen hyökkäyksen kohteeksi. Suomuhirviötä vastaan asettuva sankari saa luonnollisesti köniinsä kauheimmalla mahdollisella tavalla: lohikäärme syö tämän sydämen ja liihottaa tiehensä. Haavoistaan parantunut päähenkilö rynnistää heti jaloilleen päästyään kostoretkelle, joka ei ole erityisen suoraviivainen saati mielenkiintoinen.
Ajan hammas on kolhaissut ehdottomasti kovimmin Dragon's Dogman visuaalista ilmettä - pelin grafiikat ovat kammottavan kulmikkaita ja kulahtaneita, ja avoimen pelimaailman autius ja tyhjyys ovat melkeinpä kiusallista katseltavaa. Ainoastaan erittäin laadukas valaistus antaa jonkinlaista osviittaa siitä, että tekijät ovat vaivautuneet ottamaan edes vähän irti nykykonsolien tehovoimasta. Keskiöisen metsän tai raunioiden käytävien kaltaisissa säkkipimeissä ympäristöissä liikkuminen on erittäin tunnelmallista, sillä pelaaja ei näe juuri lainkaan soihdun tai lyhdyn valaiseman alueen ulkopuolelle. Erityisesti pimeissä sisätiloissa Dragon's Dogman jäätävä synkkyys tuo mieleen Dark Souls- ja Demon's Souls -pelisarjojen vastaavat miljööt.
Pelin musiikkivalikoima on kauniisti sanottuna varsin epäjohdonmukainen. Perinteinen orkesteripauhu luo tunnelmaa jääden vähän hengettömäksi, kun taas yhtäkkiä soimaan pärähtävät j-pop-veisut ja hahmonluontivalikossa vonkuva jazz ovat kiusallisen koomista kuunneltavaa pelissä, jonka maailma tuo mieleen keskiaikaisen Euroopan. Hahmojen brittienglantilainen ääninäyttely on muutamaa unista tulkintaa lukuun ottamatta hienon kuuloista. Nostan hattua sille, että myös suurin osa kyläläisten ja kaupunkilaisten repliikeistä on ääninäytelty. Tämä tuntuu viitseliäältä ratkaisulta verrattuna esimerkiksi Persona 5:n lukuisten äänettömien dialogisulkeisten jälkeen. Toisaalta ääninäyttelyn runsaus kääntyy myös Dragon's Dogmaa vastaan, kun pelaajan mukana roikkuvien sivuhahmojen jatkuva pälpätys leikkautuu jatkuvasti juonen kannalta oleellisen dialogin päälle. Peliin vastikään ilmestyneen päivityksen myötä ääninäyttelyn kieleksi voi vaihtaa myös japanin.
Dragon's Dogman juoni alkaa lupaavasti, mutta lässähtää todella latteaksi ja mielenkiinnottomaksi. Ontuva dialogi yhdistettynä yleiseen jäykkyyteen tuovat pikemminkin mieleen Capcomin Resident Evil -sarjan kompuroivan kerronnan kuin vakavasti otettavan fantasiaeepoksen. Toiminnallisen alkunäytöksen jälkeen peli tuntuu unohtavan päähenkilön kalastajakylään hengailemaan ohjaamatta tätä mitenkään eteenpäin. Pari kartalla leiskuvaa tehtäväkuvaketta eivät sellaisinaan kiinnosta tai innosta aloittamaan seikkailua. Hidas ja lähinnä paikasta toiseen ravaamista painottava alku on tylsä ja mielenkiinnoton. Joka suunnassa odottavat sivutehtävät ovat kaikki samaa tavaroiden etsiskelyä tai vihollisten tappamista.
Dragon's Dogmassa pelaajan hahmo saa tarinan edetessä mukaansa Pawn-hahmoiksi nimettyjä kavereita. Erilaisista ja omaan taitoonsa erikoistuneista osaajista koostuva nelikko on luonnollisesti jokapaikanhöylä-kvartettia tehokkaampi iskujoukko, joten oman pelihahmon toimia tukevat liittolaiset hahmoluokkineen ja erikseen ostettavine erikoisliikkeineen kannattaa miettiä tarkkaan. Oman pelihahmon kehitystä ohjaillaan sisäisen Vocation-järjestelmän kautta, jossa sankarista sukeutuu nappia painamalla miekkamies tai maagikko. Ammatinvalinnalla on merkitystä ennen kaikkea varusteiden kannalta, sillä osa releistä sopii vain lihaskimpuille, jotkut jousiniekoille ja niin edelleen.
Varsinaiset miekkamittelöt ovatkin ehdottomasti parasta Dragon's Dogmaa, sillä neliönapin hakkaamiseen on saatu miellyttävästi lisäsävyjä yhden ainoan pelimekaniikan avulla. Sankari pystyy kiipeämään kookkaimpia vihollisia pitkin esimerkiksi raivokkaan kimairan selkään, ja aiheuttamaan samalla lisävahinkoa hirviön arimpiin kohtiin. Dragon's Dogmalle tyypillisesti kipuaminen menettää vaikuttavuutensa tahattoman koomisten tilanteiden myötä. Pelin alkupuolella sankarihahmoni loikkasi luolapeikon selkään, mutta hetken kuluttua peikko kaatui pawnini erikoisiskusta maahan selälleen ja pökertyi. Hahmoni jäi tässä rytäkässä tajuttomaksi tyrmätyn peikon ja maankamaran väliin, ja sai rauhassa iskeä taju kankaalla ollutta vihollista miekalla selkään. Tässä mittelössä ei luonnollisesti ollut eeppisen taistelun tuntua sitten ollenkaan.
Dragon's Dogma: Dark Arisen on parhaimmillaan viihdyttävä pelielämys, mutta kokonaisuutena se on hengetön ja kömpelö. Viiden vuoden aikana Witcher 3:n ja viitos-Personan kaltaiset roolipelit ovat ratsastaneet Capcomin eepoksen ohi. Dragon's Dogman erikoiselle pelimaailmalle ja suoraviivaiselle tekemiselle syttyviä odottaa kuitenkin runsas pelipaketti, jossa riittää tutkittavaa ja puuhailtavaa pitkäksi aikaa.