Kuusi vuotta sitten ilmestynyt, klassisista mustista elokuvista runsaasti vaikutteita ottanut L.A. Noire tulla putkahti marraskuun pimeyttä valaisemaan myös nykyiselle konsolisukupolvelle. Noir-pelejä ei ole koskaan liikaa, joten vanhassa on edelleen vara parempi.
Peli heittää poliisikokelas Cole Phelpsin kauniin, mutta sisältäpäin mädäntyvän, Los Angelesin kaduille. Korruptio rehottaa sodan jälkeen, jengitappelut ovat arkipäivää eikä käsirysyiltä voi välttyä edes kirkasotsaisin koppalakki. Kun sekaan heitetään vielä petollisia naisia ja kyseenalaisilla motiiveilla toimivia lainvalvojia, kauniisti esikuvilleen kliseitä myöten kumartava keitos on valmis. Tarina on mainiosti kirjoitettu kokonaisuus ja sen synkeiden käänteiden seuraamiseen jää helposti koukkuun.
Pelin keskuksena toimiva 1940-luvun enkelten kaupunki on edelleen todella makeasti toteutettu. Ajankuvasta ei voi erehtyä, sillä autot, puvut ja rakennukset noudattelevat varsin pikkutarkasti ajankuvaa. Radiossakin raikaavat Billie Holidayn ja Louis Armstrongin kaltaiset ikivihreät. Tunnelmapuolen peli hallitsee erinomaisesti.
Vaikka pelin ensiesiintymisestä on aikaa, mitään sen kaltaista ei ole vieläkään kauppojen hyllyillä nähty. Peli yhdistelee Grand Theft Auto -henkistä vapaata tutkimista ja toimintaa perinteisimpiin etsivätehtäviin, kuten kuulusteluihin ja todisteiden etsimiseen tavalla, joka tuntuu edelleen omaperäiseltä.
Omaleimaiseen pelikonseptiin sisältyy tosin myös ongelmia, joita on yritetty uusintajulkaisussa tasoitella, mutta turhaan. Synkeä rikostunnelma ottaa aika tavalla osumaa avoimessa kaupungissa, jossa Cole voisi toki ajaa herrasmiesmäisesti liikennesääntöjä noudattaen. Todellisuudessa jokainen korttelia pidempi matka kuitenkin kaahataan nasta laudassa, jokaisessa risteyksessä käsijarrulla käännökseen vauhtia antaen. Vastaantulijat ja jalankulkijat ovat Los Angelesin kaduilla todellisessa vaarassa, kun lainvalvojat pääsevät Packardinsa rattiin.
Ja rikolliset vasta vaarassa ovatkin. Jokainen lain kirjainta noudattamaton on vaarassa päästä hengestään, sillä lähes järjestään kaduilla sattuvat pikkurikkeet päättyvät siihen, että Cole ampuu syyllisen seulaksi. Synkeä rikollisuus toki kuuluu osaksi Noir-genren kerrontaa, mutta on silti hieman hämmentävää, että jo muutaman tehtävän jälkeen psykopaatti-Phelpsin tappotilastot näyttävät reilusti kaksinumeroisia lukuja.
Etsivätyö on kokenut pienoisen muutoksen. Kun kuulusteluissa pohdittiin aiemmin epäillyn puheita "totuus-valhe-epäily" -akselilta, nyt kolmijako on hyvä poliisi-paha poliisi-syytös. Ero on kosmeettinen, sillä valinnan seuraukset ovat edelleen yhtä arvaamattomia kuin ennenkin. Vanhat sanamuodot olivat itse asiassa parempia, sillä nyt kuulustellun kovisteleminen pahana poliisina saattaakin muuttua yhtäkkiä niin, että Phelps syyttää uhrin läheistä huutaen verityöstä, vaikka vielä sekuntia aiemmin keskustelun sävy oli hyvin ystävällinen. Erikoiset reaktiot hätkähdyttävät edelleen joka kerta ja vaikka kuulustellun kasvoilta pystyisikin päättelemään asioiden oikean laidan, pelimekaniikka tekee totuuden selvittämisestä turhan usein silkkaa arpapeliä.
Rosot rikkovat tunnelmaa, mutta eivät kuitenkaan latista kokemusta aivan niin pahasti kuin miltä ehkä kuulostaa. Valintojen epämääräisyys on edelleen ärsyttävää ja jalankulkijoiden keilaaminen lähinnä naurettavaa, mutta siitä huolimatta peli pysyy kuin pysyykin omilla jaloillaan.
Switch-versio on teknisesti laadukasta jälkeä. Telakasta käsin peli pyörii 1080p-resoluutiolla lähes koko ajan nikottelematta ja näyttää hyvältä. Erityisesti hahmojen ilmeet ovat edelleen yhtä elävät kuin ennenkin. Pieniä hidasteluja esiintyy silloin tällöin, kun ruudulla on liikaa tavaraa, mutta ei onneksi häiritsevästi. Konsolin näytöllä peli pyörii 720p-resoluutiolla, minkä ansiosta sylistä käsin pelimoottori ei hidastele juuri lainkaan. Ärsyttävänä teknisenä mokana peli tosin käytännössä vaatii muistikortin, vaikka kaupasta ottaisi mukaansa fyysisen version: pelimodulista huolimatta peli vaatii 14 gigan pakollisen asennuksen Switchin muistiin.
L.A. Noire on edelleen laatupelattavaa omine ongelmineen. On lähinnä pelaajasta kiinni, miten paljon kauneusvirheiden antaa häiritä, mutta kummasti jäin itsekin huristelemaan ympäri Los Angelesia, vaikka pelasin pelin loppuun jo ammoisina aikoina. Jos tätä outolintua ei ole vielä syystä tai toisesta pelannut, Switch-versio on pätevä ostos etenkin, jos seikkailun haluaa ottaa povariin mukaan.