Fe

Fen sisäistämiseen menee hetki. Aivan ensisekunneilla en pysty tarkalleen sanomaan, millainen peli se on, mutta se kyllä tenhoaa mukaansa omalla värimaailmallaan ja tyylillään, joka pursuaa tunnelmaa. Ulkoisesti se suorastaan huutaa astumaan seikkailuun ja herättää halun tutkia maailmaa omaan tahtiin.

Olen tyypillisesti pelillisen syvyyden ja pyörryttävien tarinoiden puolestapuhuja riippumatta siitä, miten hyvältä peli näyttää päällepäin. Eikä tämä ole muuttunut pelattuani Fetä - joskin ulkoasu on selvästikin pelin vahvuus.

Pelissä tartutaan nimikkoeläimen Fen rooliin. Kyseessä on musta kettumainen olento, jonka tehtävänä on sukeltaa metsien ja vuorten lomaan ja ottaa selvää, mitä maailman eläimille on todella tapahtumassa. Heti johdannossa pääsen testaamaan yhtä pelin perusmekaniikkaa: eläinten kanssa puhumista. Tai ehkä tarkemmin ottaen kyse on laulamisesta. Hivuttautumalla hirvieläimen rinnalle ja lurauttamalla pienen dueton meistä tulee ystäviä, mikä antaa mahdollisuuden matkustaa hirven selässä. Itse laulaminen tapahtuu ohjaimen liipaisimia käyttämällä PS4:llä ja Xbox Onella - Nintendo Switchillä hyödynnetään gyroskooppia. Kun oikea sävel on löytynyt, pelaajan on pidettävä taso hetken aikaa laulun klaaratakseen.

Tietenkään kaikki ei ole rauhaa ja riemua metsän siimeksessä. Pahat olennot, joita kutsutaan Hiljaisiksi, kidnappaavat eläimiä sieltä sun täältä, ja paikoissa, joissa Hiljaisten vaikutus on suurimmillaan, vallitsee synkeä tunnelma. Fen tulisi päihittää vaarat ja pistää kaikki ennalleen turvautumalla epätodennäköisiin ystävyyssuhteisiin. Tarina kerrotaan hienovaraiseen tapaan ympäristöjen kautta - kenties liiankin hienovaraisesti, koska maisemiin on aktiivisesti kiinnitettävä huomiota ymmärtääkseen tapahtumista jotain. Ratkaisu lienee sellainen, josta osa pelaajista nauttii, kun taas toiset jäävät haromaan hiuksiaan punaisen langan perässä.

Pelinä Fe muistuttaa monista muista peleistä, mutta samalla se tuntuu omanlaiseltaan ja uniikilta. Lähelle voi päästä kuvittelemalla Shadow of the Colossusia, Zeldaa tai Ori and the Blind Forestia kuorrutettuna kauhallisella Journeyta. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti Metroidvania-tyyppinen peli eikä myöskään tasohyppelypeli - se on jotain niiden välillä. Metsää tutkiskelemalla ja uusia eläimiä kohtaamalla saadaan myös uusia taitoja (kuten puuhun kiipeäminen ja liitäminen), jotka auttavat piipahtamaan aiemmin saavuttamattomissa olleissa paikoissa. Tässä suhteessa siinä on ripaus Metroidvaniaa, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi SteamWorld Dig 2:n kaltaiset vahvat kannustimet seikkailla takaisinpäin. Pelimekaanisesti Fe vaikuttaakin alikehitetyltä. Siinä on muun muassa tasohyppelyä ja yksinkertaista hiippailua, mutta mikään osio ei tunnu erityisen mieleenpainuvalta.

Fe jättää mielikuvan, ettei Zoink Games ole aivan itsekään päättänyt, mihin suuntaan peliä viedä. Huolimatta päivityksistä, joiden pitäisi kannustaa epälineaariseen seikkailuun, kaiken koluaminen ei koskaan tunnu riittävän merkitykselliseltä ollakseen vaivan arvoista. Toisaalta, jos peliä pelaa puhtaasti lineaarisesti, se jää onton tuntuiseksi. Tämä tekee pelistä minulle ristiriitaisella tavalla epäfokusoituneen, koska haluaisin joko motivoitua etsimään kaiken tai tempautua upean jouhevaan lineaariseen kokemukseen. Fe tarjoilee vähän molempia, eikä kumpaakaan täysipainoisesti.

Pelimekaniikat eivät ole yhtä koukuttavat kuin pelin maailma, ja vaikeusaste - tai pikemminkin haasteen puute - ei sovi niihin genreihin, joihin Fe haluaisi kuulua. Tästä huolimatta mikään osa pelissä ei ole täysi pommi, vaan tasohyppelyosuudet ovat sinänsä toimivia ja pelimaailmassa on omanlaatuisine alueineen paljon, mitä ihastella. On myös aina jännittävää tavata uusia eläimiä ja niiden giganttisia vastakohtia mukavia laulutuokioita varten. Peli käyttää taiten hyväkseen värisävyjä voimakkaan tunnelman rakentamisessa. Yhdessä tiiviin mutta hienon ääniraidan kanssa Fe on esteettisenä kokemuksena mestarillinen suoritus.

Se vain on enemmän pintakiiltoa kuin substanssia. Vaikka Fe on tietystä näkökulmasta katsottuna täynnä elämää, se kaikuu myös suhteellisen onttona samaan aikaan. Seikkailen Fen matkassa pelin muutamien tuntien keston ajan nähdäkseni, miten värit vaihtelevat eri alueilla, mutta itse pelaaminen ei koskaan tempaa samalla tavalla mukaansa.

Tuntuu kurjalta sanoa peliä ihan hyväksi, kun puitteiden puolesta mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Siitä olisi voinut tulla moderni klassikko Journeyn tai Ori and the Blind Forestin tapaan.