Soldier of Fortune Payback

Verenvuodatuksen ja irtoraajojen alle kätkeytyy maailman geneerisin pelihahmon silmistä kuvattu räiskintäpeli. Uusin Onnensoturi kertaa lähes kaikki lajityypille olennaiset kliseet, räjähtävistä punaisista tynnyreistä lähtien. Asevalikoima on nähty moneen kertaan, viholliset ovat puolijauhoisia typeryksiä ja kentät suoria kuin salaojaputket.

Juonella olisi mahdollista pelastaa paljon, mutta valitettavasti tarina on herttaisen yhdentekevä. Kaikki lähtee käyntiin, kun rutiininomainen saattokeikka menee pieleen ja sitten paljastellaan salaliittoja ja lahdataan sadoittain terroristeja ja muita vapaan maailman vastustajia. Juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia ja uskomattoman korneja. Hyvikset ovat oikeamielisiä tosimiehiä, jotka eivät sääliä tunne, saati anna. Viholliset taas ovat niin pahoja, että Osama bin Ladenkin näyttää vertailussa pikkunilkiltä.

Taistelutantereet vaihtuvat viidakoista hiekka-aavikkoihin. Miljöönvaihteluista huolimatta pelaajaa talutetaan koko ajan kiltisti oikeaan suuntaan. Näkökentässä on jatkuvasti nuoli, joka kertoo, minne pitää mennä. Jos kentissä voisi eksyä, oikeaan suuntaan opastamisesta saattaisi jopa olla hyötyä. Eksymisen todennäköisyys on yhtä pieni kuin lotossa voittaminen, joten opastus tappaa sen pienenkin löytämisen riemun.

Ohjaus toimii muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin. Palkkis kipittelee minne pitääkin ja kaikki oleellisimmat toiminnot löytyvät loogisista paikoista. Kiipeäminen tosin on toteutettu vaikeasti ja aseen automaattinen lataaminen toimii miten sattuu. Jos lipas on tyhjä, Mason ei vaihda sitä ennen kuin seuraavan kerran vetää liipaisimesta. Muutama rynnäkkö meni reisille tämän ansiosta, eikä mikään pelasta päivää kuin tusina Taleban-sissiä pienessä luolassa ja itse lauman keskellä tyhjän aseen kanssa.

Terroristit eivät ole mitään älyn kalifeja. Tasan kaikki vastaantulevat vihulaiset ovat tyhmiä kuin tykkimiehen vasemman jalan maihinnousukenkä. Vaikka kanssataistelijoita olisi lahdattu samaan läjään puolenkymmentä, marssii seuraava sankari tismalleen samaan paikkaan tapettavaksi. Tekoälyn tyhmyyttä kompensoidaan selän taakse ilmestyvillä vihollisilla, sekä massoittain päälle vyöryvillä terroristilaumoilla. Tämä lisää mukavasti "haastetta" peliin ja piristää kuin putkareissu kapakkaillan päätteeksi.

Entä vauriomallinnus, aikaisempien Soldier of Fortune -pelien kantava voima? Se toimii melkein oikein. Vihollistaistelijat saa paloiteltua, viipaloitua ja jopa muussattua. Valitettavasti viholliset ovat kuin spitaalisia ja raajat irtoilevat pienimmästäkin tönäisystä. Veri roiskuu metrien mittaisissa kaarissa ja sitä on pumpattu joka torsoon vähintään 50 litraa. Toisaalta tämä on varmasti sarjan fanien mieleen, sillä realismilla eivät aikaisemmatkaan osat ole vakuuttaneet. Minua tällainen yletön hemoglobiinilla sopottaminen häiritsi. Ampumisen vaikutusten näyttäminen toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos sisäelimillä leikkimisestä tulee itsetarkoitus, ollaan heikoilla hangilla.

Grafiikka ei vakuuta millään tasolla. Aivan ala-arvoista se ei ole, mutta suttuiset tekstuurit, aneemiset tehosteet ja todella rumat hahmomallit häviävät kirkkaasti lajityypin muille edustajille. Ilmeettömät puhuvat päät ovat jäätävää katsottavaa välinäytöksissä. Ääninäyttely voisi paikata hahmojen eleettömyyttä, mutta sekin on tehty päin persettä. Dialogia on paljon ja se on hirvittävää. Jos ei ylinäytellä, sitten alinäytellään niin että raikaa.

Yletön verellä ja irtojäsenillä läträäminen ei onnistu peittämään alleen huonoa, ennalta-arvattavaa ja sataan kertaan nähtyä perusräiskintää. Vaikka kyseessä on edullisella hinnalla myytävä halpisjulkaisu, sijoittaisin roposeni nivaskaan toimintaelokuvia. Juonenkäänteet toimivat paremmin, leffat näyttävät komeammilta ja dialogi on pääsääntöisesti inhimillisellä tasolla. Jos sinulla on masokistisia tai sadistisia taipumuksia, on Soldier of Fortune: Payback sinua varten.