Octopath Traveler

Octopath Traveleria on edeltänyt kova pöhinä. Sen pitäisi olla henkinen jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen parhaimmista roolipeleistä: Final Fantasy 6:lle. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että vertailu tekee kutoselle kunniaa. Siinä missä Final Fantasy 6:ssa on vaikuttava tarina, hyvä antagonisti ja yhteen kietoutuvat sankarit, Octopath Traveler on kuin kahdeksan erillistä tarinaa, joista leijonanosa on vieläpä melko kuivia. Square Enixillä ei ehkä ollut valtavaa budjettia tämän pelin kanssa, mutta he ovat luvanneet mittavan seikkailun retroropejen hengessä.

Näin Octopath Traveler toimii ensimmäiset 10-12 tuntia: Valitset hahmon kahdeksasta vaihtoehdosta, joista jokainen aloittaa kartan eri kolkista. Itse poimin naispuolisen metsästäjän ja putkahdin pohjoisen metsäisiin miljöisiin. Sen jälkeen tehtävänäni oli suunnata etelään rekrytoidakseni muut sankarit. Niiden prologit voi pelata tai olla pelaamatta - ne vievät noin tunnin kukin. Rekryn jälkeen kohdataan pomovastus luolassa. Taistelut ovat melko vaikeita, koska peli esittelee usein uusia hyökkäyskuvioita. Kun pomo on kukistettu, jatketaan seuraavaan kaupunkiin rekryämään seuraava hahmo. Ja sama toistuu uudelleen ja uudelleen.

En odottanut tarinaa, joka tempaisisi mukaansa samalla tavalla kuin The Witcher 3 tai Dragon Age. Japanilaiset roolipelit seuraavat usein geneerisempiä kerrontakeinoja, jotka eivät ole suosikkejani. Mutta Octopathin tarina tuntuu silti liian laiskalta. Peli pistää miettimään, miksi siinä edes on kahdeksan päähahmoa. Ensimmäiseen 30 tuntiin hahmojen välillä ei ole dialogia. Sen ei välttämättä tarvitse olla huono juttu, vaikka nykyään meidät on totutettu siihen, että seikkailujen lomassa heitetään myös viihdyttävää läppää. Pelin valitsema rakenne olisi vain voinut olla niin paljon toimivampi, jos hahmojen välinen kerronta olisi suuremmassa roolissa. Toisaalta mitkään hahmojen henkilökohtaisistakaan tarinoista eivät ole järin jännittäviä: Varas, jonka täytyy ryövätä pari loharinmunaa. Tiedemies, joka haluaa nähdä maailmaa. Tanssija, joka kostaa jollekin syystä, jota en enää edes muista. Octopath Traveler ei mene ihon alle, ja se on ongelma.

Peli kärsii myös huonosta lokalisoinnista. Suosittelen, ettet pelaa peliä englanninkielisillä äänillä. Useimmiten puhe kuulostaa siltä kuin sen olisi lukenut yläkouluikäinen moppitukka Arbogasta vailla sen suurempaa eläytymistä rooliin. Japanilaiset äänet - jotka onneksi ovat erikseen valittavissa - ovat paljon vakuuttavammat. Sekään ei silti korjaa tönkön ja pakotetun tuntuista käsikirjoitusta. Tarinat ovat pohjimmiltaan traagisia, mutta puutteellisen esillepanon vuoksi niitä on vaikea ottaa tosissaan. Toinen vinkki: nappaa joku hyvä podcast varalle pelin rinnalle. Sille voi tulla tarvetta, kun hahmo yllättäen päättää jaaritella tunteistaan 20 minuuttia.

Nyt tietysti ajattelet, että pieksen näppäimistöä turhan negatiiviseen sävyyn. Octopath Travelerissa on monet hyvät puolensa, joiden vuoksi joyconeja ei tee mieli laskea kädestään. Pelin selkeimpiä vahvuuksia on sen taistelusysteemi. Huolimatta vuoropohjaisuudestaan taistelut ovat uskomattoman intensiivisiä. Erityisesti pomovastuksissa, jotka ovat kohokohta. Hiparimittarin puute voi tosin tehdä kohtaamisista turhauttavia, koska pelaajalle ei anneta selvää käsitystä siitä, kuinka paljon elämää pomolla on jäljellä. Onneksi tähän on ratkaisunsa. Maagi voi analysoida vastustajan ja sitä kautta antaa tarvittavan tiedon.

Taisteluissa on tietynlaista leikkisyyttä. Pelaaja voi varioida eri hahmojen kanssa ja kehitellä luovia taistelutapoja. Itse pelasin suurimman osan pelistä metsästäjällä, soturilla, tanssijalla ja varkaalla. Hahmot täydentävät toisiaan hyvin, ja pääsen niiden avulla tekemään maksimaalisen määrän vahinkoa. Vihollisia kohdataan kartalla sattumanvaraisesti, kuten klassiseen roolipelikaavaan kuuluu. Kun taistelu alkaa, kullakin hahmolla on käytössään eräänlainen supermittari, joka voidaan ladata maksimissaan viisi kertaa. Superin voi aktivoida heti alkuun tai odottaa, että se tulee voimakkaammaksi. Se parantaa suurinta osaa sankareiden kyvyistä. Esimerkiksi vorolla on kyky, joka heikentää vihollisen hyökkäystä kahdeksi vuoroksi. Mutta jos aktivoi superin, kesto kasvaa neljään. Pelaajan onkin aina mietittävä valintojaan. Joskus on parempi käyttää super heti, joskus on parempi malttaa odottaa.

Taisteluissa on pidettävä silmällä myös vihollisen heikkouksia, vähän kuin Pokémonissa. Sankareilla on erilaisia hyökkäyksiä, jotka perustuvat "elementteihin" - vesi, tuli ja psyyke, muutamia mainitakseni. Heikkouden hoksattuaan voi keskittyä käyttämään sopivimpia hyökkäyksiä, jotka ennen pitkää pudottavat vihollisen suojat ja mahdollistavat heikkoon kohtaan lukittumisen. Alkuunsa taistelu on yksinkertaista, mutta noin kymmenen tunnin jälkeen takataskussa on jo suuri määrä erilaisia kykyjä käytettäväksi. Arvostan hahmoluokkien ja kykyjen kirjoa. Päähahmoni on H'aaanit, joka (tekoshakespearilaisen enklantinsa kera) tekee vihollistensa elämästä nopeasti epämukavaa. Mielenkiintoista hahmossa on se, että se voi kaapata vihollisotuksia avuksi taisteluun (jälleen Pokémon-vertaus). Se toimii myös pomotaisteluissa. Ominaisuus johti muutamiin eeppisiin taisteluihin, joissa käytin kaappausta ja viisinkertaista superia valtavan vahingon aiheuttamiseksi.

Hahmovalikoiman absurdimpaa päätä edustaa Primrose, eroottinen tanssija, joka sääriään vilauttamalla voi vikitellä kyläläiset taistelemaan puolestaan. Pidin hahmoa aluksi koomisen huonona, mutta mitä enemmän pelasin, sitä parempia kykyjä sain. Pian kävikin selväksi, että Primrosella on liuta psyykkisiä kykyjä, jotka ovat vihollisille perin ikäviä. Myös vikitellyt hahmot voivat tulla hektisissä taisteluissa tarpeeseen. Kuten eräskin vanha heppu, joka uskollisesti napotti kentällä keppinsä kanssa ja pieksi luurankoja. Absurdia? Kyllä maar, vaan myös hauskaa. H'aaanitin ja Primrosen välistä löytyvät ne perinteiset hahmoluokat soturista maagiin, tiedemiehestä pappiin. Kullakin hahmolla on kyky, joka antaa heidän tehdä uniikkeja juttuja kaupungeissa. Siinä missä Primrose vikittelee, voro varastaa. Tiedemies ja maagi pääsevät muita syvempiin keskusteluihin, joiden kautta voi saada arvokasta tietoa. Se taas voi johtaa sivutehtäviin tai piilotettujen aarteiden luo. Yksi sankaritar on eräänlainen "kauppanainen", ja hänen ansiostaan kaupoista löytyy enemmän ostettavaa. Kaikkea maagisista suojista veitsenteräviin miekkoihin.

Siitä päästäänkin grafiikoihin. Square Enix kuvaa pelin grafiikkaa HD-2D:ksi, koska siinä yhdistyy Secret of Manasta ja Chrono Triggeristä muistuttava pikselityyli nykyaikaisiin erikoistehosteisiin. Kaikkine efekteineen ja suotimineen ulosanti voi vaikuttaa ajoittain sekavalta. Arvostaisin rahtusen selkeämpää kuvaa, mutta nautin silti Octopathin estetiikasta. Siinä on tietynlainen dioramaefekti, jonka Year Walkin pelanneet tunnistavat. Maailma on pohjimmiltaan kolmiulotteinen, mutta hahmot ja osa rakennuksista ovat littanoita. Octopath sopii ideaalisesti kannettavaksi peliksi, joskin se tuppaa kuluttamaan aika paljon Nintendo Switchin akkua.

Japanilaiset roolipelit ovat tunnetusti pitkiä, eikä Octopath Traveler ole poikkeus. Minulta vierähti 60-70 tuntia päätehtävien läpäisyyn, ja tekemistä riittää edelleen. Sivutehtäviä ei kuitenkaan ole tolkuttoman paljon. Ne, jotka eteen tulevat, paljastuvat yleensä puhumalla tiedemiehellä kaupunkien ihmisille ja selvittämällä, tarvitsevatko he apua jonkin asian kanssa. Avunpyynnöt eivät suoraan johda minnekään, vaan ovat enemmänkin lupauksia palkinnosta, kun homma on hoidettu. 70-tuntisen roolipelin pelaaminen on iso urakka, erityisesti nykyään kun niin monet muut asiat kilpailevat pelaajien huomiosta. Olin kuitenkin lopulta vaikuttunut Octopathin maailmasta, vaikka hahmojen tarinat leviävät kaikkiin ilmansuuntiin ja roolipelielementtejä olisi voinut olla enemmän. Jos jatko-osaan voi mitenkään vaikuttaa, toivoisin aavistuksen lyhyempää peliä keskittyneemmällä kerronnallisella otteella.

Octopath Traveler ei ole täydellinen peli, mutta kunhan pitkän alustuksen ohi pääsee, kutsuu se pelaamisen arvoiseen seikkailuun aidossa jrpg-hengessä. Hahmoluokat ja taistelusysteemi kuuluvat genren parhaimmistoon. Vastaavia pelejä ei ole nykyään liikaa, joten jos kaipaat sadepäivien ratoksi rehevää fantasiamaailmaa eroottisine tanssijoineen ja jättimäisine lohikäärmeineen, Octopath Traveler on hyvä valinta. Se ei tee mitään vallankumouksellista, mutta ei se ole myöskään sen pyrkimyksenä. Kyse on enemmänkin tribuutista ajalle, jolloin jrpg:t jyräsivät pelimarkkinoilla. Kokemus sopiikin mainiosti nostalgiahermon hemmotteluun.