Neverout

Yli kaksikymmentä vuotta vanha kanadalainen indie-elokuva Cube (1997) keräsi suurta suosiota omaperäisellä ideallaan kuolettavasta sokkelosta, ja poiki jopa muutaman täysin turhan jatko-osankin. Virtuaalipelien kukoistuksen aikana Gamedust äkkäsi elokuvassa olleen idean potentiaalin, yhdisti sen virtuaalipelaamiseen ja kehitti Neveroutin, joka vie pelaajan loputtomalta tuntuvaan sokkeloon selvittämään pulmia ja poispääsyä henkensä
kaupalla. Kuulostaa varsin lupaavalta.

Sen enempää tarinaa kuin pelin valikkoja ei ole nähtävissä, vaan Neverout heittää pelaajan
enempiä selittämättä suoraan peliin. Ideana on päästä pois kuution muotoisesta huoneesta toiseen pyöreän luukun kautta. Esteenä voi olla esimerkiksi piikkejä tai sähköseiniä mutta huoneista voi löytyä myös apua, kuten teleportteja tai päälle kiivettäviä laatikoita. Luukku voi sijaita millä tahansa huoneen kuudesta pinnasta, josta päästäänkin Neveroutin koukkuun. Pelissä ei virallisesti ole lattiaa tai kattoa, vaan pelaaja voi vapaasti kävellä seinille. Samalla tämä tarkoittaa, että huoneen painovoima seuraa mukana. Painovoiman muuttelu onkin ainoa tapa siirrellä ongelmien ratkaisuun tarvittavia tavaroita huoneessa, jotta reitti ulos vievälle luukulle selviää.

Neveroutissa liikkuminen on rajoitettu pelkästään eteenpäin menemiseen. Silmistä kuvattu
liikkuminen mahdollistaa myös 90 asteen kääntelyn, mutta liikkuminen tapahtuu aina edessä olevien pienten neliöiden mukaisesti vuoropohjaisen nykivään tyyliin, kuten esimerkiksi Eye of the Beholder -pelissä (Westwood Studios, 1990). Tällainen rajoitettu liikkuminen on loogista ajatellen pelin rakennetta ja sen pulmia. Samalla se kuitenkin vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista, vaikka VR-kypärällä voi katsella vapaasti ympärilleen. Seinälle kiivetessä kuvakulma keikahtaa aina kuin seisoisi lattialla, ja yleensä painovoiman muutoksen aiheuttamat tapahtumat jäävät selän taakse. Tästä syystä pulmia joutuu välillä tuijottelemaan pidemmänkin aikaa, ennen kuin ratkaisu alkaa hahmottua.

Grafiikka tukee hyvin pelin yksinkertaista ajatusta. Mallit ja tekstuurit ovat selkeitä ja huoliteltuja, mutta visuaalisuuden määrä on kovin vähäistä ja paljolti itseään toistavaa. VR:n tehokeinoja ei ole hyödynnetty Neveroutissa oikeastaan ollenkaan, ja ainoastaan ilmassa leijuvat partikkelihöttöset tuovat pientä ulottuvuuden tuntua muuten varsin minimalistiseen ja latteaan sisältöön. Mahdollisesta tökkimisestä tavallisella Playstation 4:llä ei siis kannata huolestua.

Äänipuoli pelissä on vielä karummassa kunnossa kuin minimalistinen graafinen anti. Ääninä toimii ainoastaan tippuvan laatikon tömähdys, eteenpäin liikkumisen suhahdus ja teleportin kilahdus. Minkäänlaista musiikkia tai tausta-ambienssia ei Neveroutiin olla laitettu edes luomaan tunnelmaa.

Neverout kärsii pahasti mielenkiintoisen idean hukkaamisesta kunnianhimottomaan ja alikehitettyyn tuotantoon, joka oli nähtävissä jo liian selkeästi pelin harhaanjohtavassa
trailerissa. Peli ei osaa uudistaa itseään tarpeeksi, hyödyntää VR:n mahdollisuuksia, kikkailla näyttävillä efekteillä tai edes luoda tunnelmaa äänillä. En tosin väitä, että pulmien ratkaisu olisi täysin tylsää, ja yli 60 tasossa riittää ihmeteltävää pulmia fanittavalle pelikansalle. Karu totuus kuitenkin on, että kokonaisuus tuntuu niin pahasti keskeneräiseltä, ettei peli jaksa pitää mielenkiintoa yllä pientä alkukuriositeettia pidempään.