Dark Sector

Dark Sector alkaa epäilyttävän lupaavasti. Pelaaja ohjaa naamiopäistä pyssysankaria aivan kuin mestarillisessa Resident Evil 4:ssä. Kuvakulma on samaan tapaan pelihahmon olan takana ja kuvasuunnittelu on tutun hillittyä. Teknisesti grafiikka henkii toista toimintahittiä, Gears of Waria runsaine kuvasuodatuksineen ja jälkikäsittelyineen. Siekailematon lainailu ei rajoitu visuaaliseen puoleen, sillä Dark Sector muistuttaa myös juoneltaan Resident Evileitä mutatoivan zombitautiepidemiansa kautta. Näpsäkkä suojautumismekaniikka ja esteiden takaa ammuskelu viittaavat jälleen Gears of Wariin.

Mestariteoksista lainaaminen on kaksiteräinen miekka. Teoriassa se takaa, että lainamateriaali on hyvää. Se myös asettaa kovat vaatimukset lainamatskun soveltamiselle, sillä lähdepelejä pelanneet hoksaavat pienenkin kompuroinnin. Viimeiseksi haasteeksi muodostuu omien ideoiden saattaminen lainamateriaalin tasolle, ettei lopputulos jäisi epätasaiseksi. Dark Sectorin ongelmaksi osoittautuu juuri epätasaisuus.

Tarinan osalta Dark Sector on tavanomainen. Kylmän sodan lopulla jossain päin Itä-Eurooppaa puhkeaa kulkutauti. Nanovirus muuttaa Lasrian kaupungin asukkaat ensin raivopäisiksi zombeiksi ja siitä edelleen metallia kasvaviksi hirviöiksi. Venäläiset ja amerikkalaiset yrittävät tietenkin valjastaa viruksen asekäyttöön. Pelaaja on CIA-agentti Hayden Tenno, joka on "vastalääkerokotusten" aiheuttamassa psykoosissa mm. tapattanut joukoittain siviileitä. Tarina ja sen hahmot ovat periaatteessa ihan hyviä, mutta kauniin Nadian sulkakauluksesta ja pääpahis Meznerin hullun tiedemiehen messiaskompleksista huolimatta kokonaisuus jää latteaksi. Päähahmo Hayden on tästä hyvä esimerkki. Karisman puutetta ei voi korvata millään.

Räiskintäpelinä Dark Sector on jeppiskamaa. Pelaajan pysyvään varustukseen kuuluvat käsiase ja julman näköinen heittoterä, joka singahtaa takaisin pelaajan käteen kohteeseen iskettyään. Lisäksi pelaaja voi paukutella rynkyillä ja haulikoilla ja nakella käsikranaatteja. Viholliset vaihtelevat onnistuneen näköisiin suojapukuihin sonnustautuneista venäläissotilaista monimuotoisiin - siis isoihin, pieniin, nopeisiin, hitaisiin, ampuviin, lyöviin, hyppiviin ja näkymättömiin - nanomörköihin. Pelaaja voi ammuskella suojien ja kulmien takaa, joka onkin usein tarpeen. Elinvoima palautuu lepäilemällä, eikä nykyään taida muuta vaihtoehtoa enää ollakaan. Kontrollit ovat sutjakat ja hyvin mietitty.

Parhaat Dark Sectorin omat ideat löytyvät juuri räiskinnästä. Vihollisten pudottamat aseet voi poimia, mutta niissä on nanotartunnan havaitsevat itsetuholaitteet. Pelaaja ehtii ampua maasta poimitulla aseella pari lippaallista, mutta sitten paukkurauta sykähtää toimimattomaksi. Idea on uskottava ja pelattavuuden kannalta perusteltu. Tuliaseet ovat tehokkaita ja hauskoja käyttää, mutta jatkuvasti saatavilla ollessaan veisivät huomion käsiaseelta ja heittoterältä. Mikä nokkelinta, heittoterää voi käyttää aseiden kaukopoimimiseen. Hyvässä asemassa oleva vihollisryhmä talttuu kätevästi posauttamalla yhdeltä aivot kankaalle pistoolilla ja nappaamalla pudonneen rynkyn omaan käyttöön heittoterän avulla.

Itsetuholaitteettomia aseita voi mustasta pörssistä, ja pysyviä hankintoja voi viritellä moninaisin lisäosin. Jälleen suora lainaus Resident Evil 4:stä, mutta mikä jottei, ideahan on hyvä.

Heittoterä käy myös lähitaisteluaseesta, mutta näiltä osin Dark Sector on oudon vajaa. Yhden napin takomiseen perustuva lähitaistelu on kömpelöä ja viholliset tuntuvat kestävän sattumanvaraisen määrän viiltelyä. Joskus hidastuskuvana näytettävä lopetusliike lähtee toisella tai kolmannella lyönnillä, joskus perusvihollistakin saa puukottaa kymmenen kertaa. Heittoterä ja lähitaistelu takaavat kuitenkin sen, ettei pelaaja jää puolustuskyvyttömäksi edes ammusten loputtua.

Toinen närästävä epäkohta on välillä melkoisen hämärät älypalat. Etenemisreitin avaaminen tai pomovihollisen tappotaktiikka ei aina hahmotu jouhevasti. Dark Sectorissa on ilmeisesti haluttu välttää monissa peleissä nähty mäntti itsestäänselvyyksien osoittelu, mutta ongelmien asetteluista ei ole osattu tehdä riittävän luontevia. Parissa kohtaa pelaajalta edellytetään harvinaisen tarkkaa havainnointia.

Lopuksi Dark Sectorin kokemusta syövät lukuisat kauneusvirheet. Seikkailussa törmää ajoittain selkeisiin täytekohtiin, jossa vihollisia teilataan vähän kauemmin kuin oikeastaan jaksaisi tai hölkötellään vähän liian pitkään tyhjää käytävää. Silti seikkailu on lyhyen puoleinen, joka ei olisi mikään ongelma jos sisältö olisi edes vähän parempaa. Joskus vihollisten tekoäly simahtaa tyystin ja vainolainen jää paikalleen. Pomotaistelut ovat jonkinlaisia antikliimakseja, kunhan enemmän tai vähemmän pöhkön taktiikan oivaltaa. Silti, Dark Sector on näyttävä ja standardien mukainen toimintaseikkailu, hyvässä ja pahassa.