Lost

Lostin maailma tarjoaa herkulliset mutta hankalat lähtökohdat pelille. Miten säilytetään tuttu maailma ja hahmot, samalla tarjoten jotain uutta ja ennennäkemätöntä? Kuinka tarina pidetään kiinnostavana tärvelemättä sarjaa seuraavien mielenkiintoa juonipaljastuksilla? Pelin tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen ja toisen tuotantokauden väliin, joten sarjaa suomitahtiin seuraavat voivat huokaista helpotuksesta.

Tarina on jokaiselle televisiosarjaa seuranneelle tuttu: Lentokone rysähtää autiolle saarelle ja vain kourallinen matkustajia selviää hengissä. Saari tosin on kaukana autiosta ja pitää sisällään salaisuuden jos toisenkin. Heti alkumetreiltä lähtien saaren mysteerien selvittäminen on ollut sarjan kantava teema, ihmissuhdekoukeroiden ohella. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, eikä kaikkiin kanssaihmisiin voi sokeasti luottaa.

Uutta potkua jo kerran nähtyihin tapahtumiin haetaan uudesta hahmosta. Elliot on muistinsa menettänyt valokuvaaja. Lentokoneturma oli niin traumaattinen kokemus, että Elliot-parka ei muista edes nimeään. Tällä pyritään myös välttämään tarinan uudelleenkierrätys, mutta samalla pidetään yleisö tyytyväisenä paljastamatta liikaa.

Juonta kuljetetaan sarjamaisesti jakso kerrallaan. Yksi jakso kestää noin puoli tuntia. Tämä toimii muuten hyvin, mutta tallennusta ladattaessa Lost kertaa aina edellisen jakson tapahtumat. Pidemmän päälle tämä on rasittavaa. Ei televisiosarjaa tarvitsisi aivan kaikessa matkia.

Kadonneen identiteetin metsästys on pelihahmon selän takaa kuvattu toimintaseikkailu. Toimintaa on vähän, eikä seikkailupuolikaan ole kummoinen. Elliottia talutetaan koko ajan kiltisti eteenpäin, eikä koskaan tarvitse olla toimettomana. Kestoa olisi saanut olla reippaasti lisää, sillä sunnuntaipelaajakin selvittää saaren salaisuudet alle kymmenessä tunnissa. Pääosa pelistä tapahtuu joko viidakossa tai jonkin sortin luolastossa.

Vitikossa harhaileminen on toteutettu harvinaisen typerästi. Lipuilla, kompassisuunnilla tai nuolimerkeillä koristettu reitti ei houkuttele Elliotin lisäksi vihulaisia seuraamaan, vaikka metsässä vaanii myös vaaroja, kuten sarjasta tuttu savumörkö tai saaren alkuasukkaat. Toisaalta merkityt reitit ovat kuin mannaa taivaasta, sillä olisin todennäköisesti saanut aivoinfarktin, jos paikat pitäisi itse etsiä ilman minkäänlaisia apuvälineitä.

Luolissa saa myös harhailla hamaan kyllästymiseen saakka. Säkkipimeiden sokkeloiden tutkiminen sytkärin tai soihdun avulla on todella tympeää touhua. Onkalot on vielä suunniteltu sellaisiksi, että normaalilla suuntavaistolla varustettu homo sapiens löytää sisääntuloaukon ainakin viidesti ennen kuin saapuu luolan toiseen päähän.

Paikasta toiseen juoksemista katkotaan toisinaan pulmilla, joiden ratkaisemiseen vaaditaan hieman kengännumeroa suurempaa älykkyysosamäärää. Suurin osa aivopähkinöistä loistaa epäloogisuudellaan. Esimerkkinä mainittakoon kannettavan tietokoneen akun etsiminen. Sayid lupasi korjata mukanani olevan tietsikan, mutta tarvitsee uuden akun. Kuulemma Lockella on akkuja jemmassa useampi kappale, joten ei kun kysymään. Pyörätuolisankarin akkujemma on jossain jumalan selän takana, jonne on tietysti rymyttävä viidakon halki. Onneksi reitti salaiselle piilolle on merkitty lipuin ja opasmerkein. Harmillisesti vihamieliset alkuasukkaat jahtaavat koko matkan ja eteenpäin on luovittava kivääritulessa. Viidakkojääkärit ovat ilmeisesti saaneet koulutuksensa samassa akatemiassa Tähtien sodan stormtroopereiden kanssa, sillä osumatarkkuus on olematon. Kun Locken piilopaikka viimein löytyy, jäävät hampaisiin asti aseistetut viholliset ilmeisesti metsäessoon kahville. Locke passittaa pelaajan luolaretkelle etsimään itseään, jonka jälkeen himoittu akku vaihtaa omistajaa. Luontevaa, eikö totta?

Lostiin on aina olennaisesti kuulunut henkilöiden takautumat entisestä elämästä. Peliversio ei muodosta poikkeusta tähän kaavaan. Koska Elliot on valokuvaaja, koostuvat hänen muistonsa revityistä valokuvista. Takautumissa tilanne kuvataan kameralla uudelleen, joka auttaa Elliottia muistamaan menneisyyttään. Idea kuulostaa hyvältä, mutta toteutus on jotain ihan muuta. Repaleinen valokuva antaa vihjeitä siitä, mistä kuva kannattaa ottaa. Pelkästään laukaisunapin painaminen olisi liian helppoa, joten mukaan on tungettu rajaus ja tarkennus. Kuvaa otettaessa kameran pitää olla oikeassa paikassa ja kuva pitää tarkentaa oikeaan kohteeseen. Joskus näissä kohdissa palaa ajan lisäksi nippukaupalla päreitä, sillä peli on melko tarkka oikeasta kuvasta. Onneksi uusintayrityksiä ei pihtailla ja tilanteen nollautuessa kamera jää siihen tilaan, missä se on viimeksi ollut.

Saariseikkailun graafinen toteutus on kutakuinkin hanskassa. Aluskasvillisuutta on riittävästi ja viidakko näyttää elävältä. Sarjan hahmot tosin ovat kaikki käyneet rumennusleikkauksessa ja samalla heidän naamaansa on ruiskutettu niin paljon botoxia, etteivät ilmeet oikein luonnistu. Dialogi on sarjaan verrattuna väsynyttä, mikä toisaalta sopii hyvin ilmeettömien digitaalikopioiden suuhun. Musiikki koostuu televisiosarjasta tutuista teemoista ja se sopii peliin erinomaisesti.

Elliotilla on silloin tällöin tapana jäädä kiinni esteisiin ja sankarimme on muistinsa ohella kadottanut hyppäämisen jalon taidon. Muuten ohjaus toimii hyvin, eikä kontrollien kanssa tarvitse kikkailla.

Valmis lisenssi on pelintekijälle kaksiteräinen miekka. Lähdemateriaalia on pilvin pimein, mutta omille innovaatioille ei usein jää tilaa. Toistuvasti mennään aidan matalimmasta kohdasta ja tuloksena on rahastuksen maun suuhun jättävää roskaa. Lisenssipelinä Lost ei ole sieltä huonoimmasta päästä, mutta näillä ansiolla ei kisata oikeiden pelien kanssa. Lost-fanaatikolle peli antaa vastauksia, mutta tavallisille sukankuluttajille on tarjolla parempiakin vaihtoehtoja.