Dick Wilde 2

Dick Wilde on selvinnyt jo jatko-osaan ja tämä on vasta ensimmäinen kerta, kun kuulen koko pelistä. En tiedä, kertooko se enemmän itse pelistä vai minusta pelaajana, mutta mainosvideon pohjalta luvassa on hauskaa pyssyttelyä VR-maailmassa.

Dick Wilde on huolissaan lähiseutunsa vesistöistä. Pahasti saastuneet vedet sisältävät toinen toistaan ilkeämpiä ja aggressiivisempia mutanttiotuksia valmiina syömään jokaisen vastaantulijan. Dickillä on lääke näitä maanvaivoja vastaan massiivisen aseistuksen muodossa, mutta hän tarvitsee jonkun käsittelemään arsenaaliaan. Tässä kohtaa pelaaja astuu kuvioon mukaan.

Dick Wilde 2 on sen verran itsensä selittävä peli, ettei se vaivaudu edes kertomaan tarkemmin mistä on kyse. Move-ohjainten aktivoimisen myötä pelaajan käsiin isketään paukkuraudat, joilla voi ampua edessä olevalta kartalta pelin käyntiin. Pelaaja lipuu lautalla vesistöä eteenpäin tasaiseen tahtiin. Hiljalleen vedestä alkaa nousta esiin erilaista roskaa ja vihaista eläinkantaa. Pelaajalle jää siis tehtäväksi siivota vesistöt oikeastaan kaikesta itse vettä lukuun ottamatta. Päälle hyökkääviä eläimiä ammutaan ihan vain siksi, ettei päädy itse syödyksi, mutta roskan siivous palkitsee pelin sisäisellä valuutalla. Ansaitun rahan voi hyödyntää tason välietapeilla ostamalla tehokkaampaa asetta tai avustavia hyödykkeitä aina lisäenergiasta parempiin ammuksiin.

Move-ohjainten käyttö on yhtä selkeää kuin peli on idealtaan yksinkertainen. Aseella ammutaan arvatenkin liipaisimesta ja X-napilla hyödynnetään mahdollisia apuvälineitä. Millään latauksilla tai aseen jäähtymisajoilla ei pelaajaa vaivata, vaan aseella kuin aseella voi paukuttaa menemään ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Toki silmitön tulittelu johtaa huonoon tarkkuusprosenttiin, joka taas vaikuttaa tason pisteytykseen (mutta mitäpä sillä on väliä räiskinnän hurmoksessa). Ampuminen on yleisesti nautinnollista, josta iso kiitos kuuluu tarkalle ohjaukselle. Aseilla ampuminen on tarkkaa ja luodit uppoavat juuri sinne, minne haluaa. Positiiviseksi vaihtoehdoksi Move-kapuloille peli tukee myös Aim-ohjainta. Tällöin luonnollisesti tussareita on käytössä vain yksi kerrallaan, mutta nokkelasti jopa käsiaseet on viritelty herra Dick Wildelle sopivaan kiväärimäiseen muotoon. Aim-ohjaimella suolaaminen on tuttuun tapaan sujuvan tarkkaa touhua antaen entisestään hallinnan tunnetta ammuskeluun.

Tasot on jaettu muutamiin osiin, joiden välillä pelaaja voi parantaa arsenaaliaan ja ostaa hyödykkeitä seuraavaa etappia varten. Tasot sisältävät myös risteyksiä, joista pelaaja voi valita suuntansa, ja eteen tuleva vastus vaihtelee jonkin verran. Valinnalla voi myös vaikuttaa kultaisten erikoiskalojen nappaamiseen, joita pitää kerätä saadakseen uusia tasoja auki. Jokainen taso alkaa suhteellisen rennolla vaikeusasteella, mutta löysä paukuttelu vaihtuu hyvin nopeasti totiseksi väännöksi. Oikean aseen valinnalla ja tarkalla sihtauksella on todella suuri vaikutus, sillä peli menee nopeasti vaikeudeltaan jopa brutaaliksi. Itse selvisin haulikolla parhaiten läpi vaikeuksien, jos ei erikoistussareita oteta huomioon. Tilannetta pahentaa ja hermoja kiristää vielä se, että kuollessa pelaaja ei voi jatkaa tason edelliseltä etapilta, vaan koko taso pitää siivota alusta uudestaan. Selviytymismahdollisuuksia voi parantaa moninpelillä netin välityksellä, mutta ei peliä silti mitenkään helpoksi voi kutsua.

Dick Wilde 2:n sympaattinen ilme on omiaan pelin räiskintämenoon. Lisäpisteitä tulee retrofiilistelystä, josta mieleen tulee ajoittain 8-bittisen Nintendon Duck Hunt (1985). Vahvat värit, suloinen sarjakuvatyylittely ja erittäin huoliteltu ilme saavat hyvää kontrastia väkivaltaisesta sisällöstä, joka tulee eläimiä rei'ittäessä. Eläimet pääsääntöisesti räjähtävät verimössöksi osuman saadessaan, ja roinaa lentää ilmaan punaisia tynnyreitä paukutellessa. Miellyttävä maailma sisältää kivasti yksityiskohtia. Tosin suurin osa tavarasta on staattisia objekteja, joihin ei voi ampumisella vaikuttaa. Onneksi pahinta paukuttelun himoa varten pelin valikkoruudulla riittää ammuttavaa ihan liiaksikin, jos eläinten ampumisesta haluaa pitää taukoa. Huolitellusta ja näyttävästä ulosannista huolimatta peli rullaa sujuvasti tavallisella Playstation 4:llä.

Äänipuoli on yhtä lailla huoliteltua kuin pelin graafinen ilmekin. Hyvin ilmeeseen istuvat sarjakuvaäänet toimivat kivasti osana vihaisia eläimiä ja paukkuvia aseita. Dick Wilden ääninäyttely on juuri sopivan takapajuista luomaan kuvan etelävaltioiden asehullusta. Harmillisesti samaiset puheet toistuvat hiukan liikaa. Musiikki pitää pelissä rentoa tunnelmaa ja hauskaa menoa yllä banjosoittimin toteutetulla säestyksellä, joka on kovin tarttuvaa.

Dick Wilde 2 edustaa huoletonta, mutta tasokasta, räiskintää VR-laitteille. Pelin reipas tunnelma ja näyttävä grafiikka rajattoman räiskinnän merkeissä vetäisee välittömästi puoleensa. Tasoja riittää koluttavaksi roppakaupalla, ja vastaan tulee kohteita pienistä yllättävän isoihinkin otuksiin ammuttavaksi. Kuitenkin nopeasti varsin brutaaliksi nouseva vaikeustaso ilman mahdollisuutta jatkaa edellisestä etapista kuollessa alkaa nopeasti harmittamaan. Pelistä välittyvä rento fiilis kaikkoaa hikisen urakoinnin tieltä eikä paukuttelua jaksa pitkiä sessioita ilman turhautumista. Jos haasteet eivät pelota, on Dick Wilde 2 laadultaan ja hauskalta sisällöltään ehdottomasti kokeilemisen arvoinen raidepyssyttely.