Bloodstained: Ritual of the Night

Termi "Metroidvania" on nykypäivänä luultavasti tuttu jokaiselle peliharrastajalle. Siinä missä Metroid aloitti aikoinaan vapaaseen maailmaan ja löydettävien lisäkykyjen tahdissa laajenevan kartan genren, Vania-loppuosan termiin toi mukaan vuonna 1997 julkaistu Koji Igarashin mestariteos Castlevania: Symphony of the Night. Kaava oli selkeästi onnistunut, sillä yön sinfonian jälkeen Konami julkaisi uusia metroidvanioita Nintendon kannettaville konsoleille hurjaa tahtia, vaikkakin laatu vaihteli erinomaisesta keskinkertaiseen. Lukuun ottamatta Gameboy Advance -pelien Wii U -julkaisuja, Igavaniat ovat kuitenkin karttaneet isot konsolit vuosikausien ajan.

Bloodstained: Ritual of the Night muuttaa asian. Vaikka nimessä ei klassikkosarjan nimeä enää olekaan, Igarashin kädenjäljessä on niin selkeä Castlevania-leima, että erehtyminen on mahdotonta. Hyvä niin, sillä Igarashin edellisestä 'vaniasta on kuitenkin ehtinyt kulumaan aikaa jo kymmenen vuotta. Odottavan aika on ollut pitkä, mutta kaikeksi onneksi lopputulos on kertakaikkisen erinomainen.

Ritual of the Night ottaa Castlevania-yhtälöstä käytännössä pois vain Belmontit ja Draculan. Vampyyritarinoiden sijaan tarina kietoutuu muiden hirviölegendojen ja helvetin lieskojen ympärille, mutta tyylillisesti peli on silti erittäin tunnistettavaa viktoriaanista gotiikkaa. Bloodstainedin päähahmo Miriam on pitkästä unesta herätetty sielunkantaja, jolla on kyky omia vihollisten erikoistaitoja näiden kuollessa irtaantuvien sirpaleiden kautta. Yksi plus yksi, kaava metroidvanialle on valmis.

Koska olen jok'ikisen igavanian pelannut karvainen veteraani, Bloodstainedin pelilliset elementit ovat varsin tuttuja vuosien varrelta. Hirviölinnan rakenne on monelta osin Symphony of the Nightin peruja, kun taas sirpaleet muistuttavat erehdyttävän paljon Sorrow-kaksikon ja Order of Ecclesian sieluja. Sirpaleita piisaa kerättäväksi varmasti riittävästi, sillä kaikki viholliset eivät suinkaan pudota säpäleitään välittömästi. Kaikki sirpaleet kerätäkseen hirviöitä on listittävä useaan otteeseen, mutta grindaamista vastustaville kaikkia sieluja ei suinkaan tarvitse saada lopputeksteihin pääsemiseksi.

Linna itsessään on Bloodstainedin parasta antia. Ympäristöt vaihtelevat mukavan saumattomasti, minkä lisäksi kaikkiin paikkoihin pääsee aina uudestaan. Ennen kaikkea alueiden suunnitteluun on nähty todella paljon vaivaa. Sen lisäksi, että linnan ympäristöt ovat todella kauniita, tutkimusretkeily vetää puoleensa erittäin vahvasti. Välillä mennään veden alla, toisinaan matkustetaan junassa ja siitä huolimatta paketti on tyylillisesti ja rakenteellisesti hämmentävän ehjänä. Kartta on myös valtavan suuri, mutta ei liiaksi asti. Jokaisen nurkan nuohoamiseen riittää intoa vielä läpäisyn jälkeenkin. Kiinnostavuutta ei vähennä sekään, että peli on paikoitellen aivan jumalaisen kaunis. Visuaalinen suunnittelu on nappityötä, eikä estetiikka ole esteenä missään päin pelimaailmaa.

Castlevanian perintö on läsnä myös muualla. Miriamin liikkuminen on otettu lähes suoraan Symphony of the Nightista, missä ei ole todellakaan mitään vikaa. Hirviögalleria on lähinnä vain nimetty uusiksi, sillä esimerkiksi tutut medusapäät leijuvat tälläkin kertaa juuri siellä missä ei pitäisi. Castlevania-veteraanille kotiinpaluun fiilistä on vaikea estää. Peli myös tekee kaikkensa sellaisen aikaansaamiseksi. Koettakaapa huviksenne bongata pelistä kaikki Castlevania-viittaukset muiden hupaisien indielle silmää iskevien yksityiskohtien ohella. Siinä puuhassa saattaa loppua normaali aanelonen kesken.

Muutama omakin kiva idea matkaan mahtuu. Pelin keskuksena toimivasta kylästä voi napata materiaaleja antavia tehtäviä, jotka samalla tarjoavat hyvän syyn grindata hirviöitä. Sirpaleita voi päivittää, aseita rakennella ja ruokaa kokkailla; pelkkä kylä antaa kivasti erilaista tekemistä seikkailun kylkeen. Ensimmäiseen huonoon loppuun ryntäsin reilussa viidessä tunnissa ja toiseenkin kymmenessä. Todelliseen lopetukseen pääseminen kestääkin sitten reilusti kauemmin, kun jäin suorittamaan sivutehtäviä ja rakentelemaan parhaita varusteita.

Vanha vaniaveteraani siis nauttii pelistä täysin siemauksin heti alkumetreistä lähtien. Soppaan on otettu pelityypistä vain parhaita aineksia, ja myös musiikki on aivan ensiluokkaista jälkeä, joskin Castlevania-vibat ovat ääniraidallakin vahvasti mukana. Silti Bloodstained herättää kiinnostavan kysymyksen: kuinka paljon igavanioilla on oikeastaan annettavaa nykyään, kun indiefirmat puskevat metroidvanioita markkinoille vaikka kuinka paljon? Guacameleet, Hollow Knight ja monet muut ovat perfektoineet pelityyppiä osa toisensa jälkeen, kun taas Bloodstained tyytyy vain erinomaisesti tehtyyn nostalgiaan. Igarashin 'vaniat ovat toisaalta genressä oma erilainen lukunsa. Bloodstainediin verrattuna juurikin vaikkapa Guacameleet ovat huomattavasti suoraviivaisempia ja kartatkin vähemmän yhtenäisiä. Vastausta on vaikea antaa, sillä ainakin minulle Bloodstained maistui erinomaisen hyvin. Kenties joku vähemmän Castlevanioita pelannut voi antaa asiaan erilaisen näkökulman?

Oli miten oli, Bloodstained on viimeistä silausta vaille täydellinen metroidvania. Se viimeinen silaus olisi ollut tekninen toteutus, mutta harmi kyllä koodi on pitkästä kehitysajasta huolimatta pahasti kesken. Ainoastaan kerran sain pelin kaatumaan, mutta siellä täällä pelistä puuttuu muun muassa dialoginpätkiä, seikkailu saattaa pysähtyä lataamaan sekunneiksi kesken taistelun ja yksi loppupään pomotaistelu pudotti ruudunpäivityksen arviolta noin puoleen. Tämä siis vielä PS4-versiolla pelattuna, sillä ilmeisesti ainakin Switch-versiossa on enemmänkin ongelmia.

Päivityksiä odotellessa Bloodstained kannattaa silti napata laariin. Kymmenen vuotta ei ole vienyt pelisarjan viehätystä mihinkään - päinvastoin. Bloodstained on pelisuunnittelun esimerkkinäyte, joka olisi vain pitänyt malttaa koodata loppuun.