Wet imee viehätysvoimansa kaikesta tästä, vaikkakin seksin osuus jää vain vihjailuksi. Pelin graafinen ilme on grindhouseen sopivasti rakeinen sekä yliväritetty. Hahmot ovat paperinohuita ja pelin ainoa sisältö jossain määrin hataran juonen ohella on pistää vihollisia poikkia ja pinoon satapäin. Toisin sanoen, Wet on kaikin muodoin uskollinen esikuvilleen.
Rubi (joka on saanut niin äänensä kuin muotonsa hurmaavalta Eliza Dushkulta, ja muodoissa todellakin löytyy!) on kylmäverinen palkkamurhaaja. Hän lähtee tekemään keikkaa, jonka piti olla perushuttua. Kuten aina, asiat eivät ole lainkaan sitä miltä ne näyttävät. ja Rubi päätyy ottamaan yhteen kokonaisen rikollisimperiumin kanssa. Aseiksi riittää katana, uskolliset pistoolit ja puolisekavasti höperehtivä kertoja.
Wet on perinteinen päähenkilön takaa kuvattu toimintapeli, joka imee vahvasti vaikutteita niin vauhdikkaista toimintapeleistä kuin Tomb Raiderin kaltaisesta akrobatiastakin, suuremman painon ollessa kuitenkin ensimmäisellä. Rubi osaa vaikuttavan määrän erilaisia liikkeitä ja vähintään sata erilaista tapaa ottaa nirri pois viholliselta. Jokaista näistä tavoista voi käyttää juostessa tai ilman halki liitäessä. Asiaankuuluvasti aika hidastuu, kun aseet laulavat sulosointujaan.
Itse asiassa akrobaattinen pelityyli on viety niin pitkälle, ettei vihollisia yksinkertaisesti ole edes mahdollista listiä ilman akrobaattisia liikeitä, ja mitä tyylikkäämpiä stuntteja tekee, sen näyttävimmiksi Rubin temput äityvät. Valitettavasti genren miltei jokaista peliä vaivaava laiska kamera on myös Wetin kiusana. Periaatteessa kontrollit toimivat kuten pitääkin, mutta tilan hahmottaminen on kankeaa. Kamera poukkoilee sinne tänne ja sen jatkuva säätäminen on hidasta ja tuskaista. Kun vihulaisia puskee luonnollisesti joka ikisestä nurkasta, useimmat kuolemat voi lukea lähinnä kameran syyksi. Viholliset ovat kohtalaisen haastavia jo normaalilla vaikeusasteella, enkä uskaltanut edes kokeilla vaikeinta tasoa.
Silti ei voi sanoa etteikö tulitaisteluissa olisi munaa. Rubi on äärimmäisen ketterä tyttö, ja osaa jakaa oikeutta käytännössä missä asennossa tahansa, jopa tippuessaan lentokoneesta. Oman lisänsä tuovat hetket, jolloin Rubi siirtyy Rage-tilaan. Kuva värittyy tyylitellyn punamustaksi ja vihollisia kaatuu kuin heinää. Kaikki tämä tehdään äärimmäisen onnistuneen soundtrackin saattelemana, joka koostuu lähinnä southern rock ja heavy metal -painotteisista raidoista.
Musiikki kommentoi onnistuneesti pelin tapahtumia. Esimerkiksi erään rage-jakson aikana taustalla soi My Girl Is Crazy, joka muodostui ehdottomasti omaksi suosikkikappaleekseni. Äänimaailma on myös kaikin puolin hoidettu kiitettävällä tavalla ja luo peliin ehdottomasti oman leimansa. Tosin jokaisen kuoleman kohdalla toistettava Game Over -animaatio sai arvostelijan repimään hiuksia päästään. Tämän tutuksi tulevan pätkän äänitaso on myös miksattu huomattavasti kovaäänisemmäksi kuin pelin muu äänimaailma ja kuten arvon arvostelija sai huomata, herättää pienemmilläkin äänenpaineilla aivan varmasti koko talon.
Kuten sanottua, peli imee vaikutteita myös Tomb Raiderista. Ajoittain pelaajan on hiottava kiipeilijän taitojaan erilaisilla esteradoilla. Nämä ovat täynnä äkkikuolemia, eivätkä pidä sisällään juurikaan tallennuspisteitä. Wetiin on eksynyt paljon hyppyjä, jotka pitää ajoittaa just oikein. Tämä tarkoittaa sitä, että Rubi asetellaan äärimmäisen tarkasti suoraan linjaan hypyn kanssa ja toivotaan, että tyttö reagoi napinpainallukseen oikeaan aikaan. Puolet ajasta näin ei tapahdu.
Tasoloikkaosuuksissa on muitakin ongelmia, joista suurimmat ovat vanhanaikaiset äkkikuolemat. Rubin eteen heitetään kaikkea palavista tynnyreistä lentokoneen potkureihin vailla mitään varoitusta. Ja nirri lähtee luonnollisesti pois pienestäkin hipaisusta. Useimmat pelin hyppelyosuuksista on yksinkertaisesti pakko opetella ulkoa. Samaa kohtaa ei kaikeksi onneksi tarvitse yleensä vääntää kovinkaan kauaa.
Wetissä on kaikesta huolimatta saavutettu jotakin siitä vetovoimasta, jota vanhan liiton kauhu- ja toimintaelokuvat pitävät sisällään. Grafiikat tuntuvat paikoin vanhentuneilta, paikoin nerokkailta. Ajoittainen epäreiluus tuntuu vain kunnianosoitukselta vanhempia pelejä kohtaan, joissa äkkikuolemat olivat arkipäivää. Toiminta on veristä ja pääsääntöisesti toimii, ja onhan Rubi melkoisen kuuma kissa. Selkeää exploitaatiota siis, kuten pitääkin.