Aliens vs. Predator

Aliens vs. Predator pohjautuu nimensä mukaisesti kahden tieteissarjan ristisiitokseen. Mukana ovat vuonna 1979 valkokankaalla kauhistuttaneet alienit sekä vajaa vuosikymmen myöhemmin Arnold Schwarzeneggeriä viidakossa jahdanneet predatorit. Kolmantena pyöränä pyörivät tietysti ihmiset, joilla ei muuten ole helppoa. Turpiin tulee ja lujaa, kun paha megakorporaatio Weyland-Yutani syytää avaruusjalkaväkeä petojen ruoaksi kuin liukuhihnalta. Ja kaikki vain sen vuoksi, että alienit ovat niin cool.

Liekö sitten ihme, ettei kovin järkevää juonta kolmen eri lajin kädenväännöstä ole kynäilty. Peli luottaa siihen, että pelaaja tietää jo jotain alienien ja predatorien maailmasta ja rakentaa tapahtumansa käytännössä yhden mitättömän lisäepisodin varaan. Mitättömän siksi, että peli ei varsinaisesti edistä eikä toisaalta häiritse olemassa olevaa fiktiota alieneista ja predatoreista. Yhtälön tuloksena syntyy järjetön väkivaltaeepos, jonka ainoana keskeisenä sisältönä on tappaa tai tulla tapetuksi.

Aliens vs. Predator sijoittuu Freya's Prospect -nimiseen siirtokuntaan, jossa Yhtiö tekee tutkimusta predatorien muinaisissa temppeleissä. Reliikkien häpäisy ei tietenkään käy predatoreille, vaan hirviöt lähtevät ihmisjahtiin. Samalla kakka osuu tuulettimeen tutkimuslaboratoriossa, kun tutkittavana olleet alieninpoikaset livahtavat karkuun, teurastavat koko tutkijaosaston ja perustavat pesän kompleksin uumeniin. Kurr. Niin söpöä.

Yksinpelikampanja jakautuu kolmeen itsenäiseen osaan, joissa kaikissa tapahtumia tarkastellaan yhden lajin näkökulmasta. Ihmisten kampanja pyörii avaruusjalkaväen selviytymistaistelun ympärillä, alienilla väijytään ilmastointikanavissa saalista ja predator tutkii heimoveljiensä kohtaloa. Silti täydellisin ja hiotuin kampanja koetaan vain niissä intin pahalta haisevissa maihareissa. Ihmisten kampanjalla on eniten pituutta ja tapahtumien taustoista ongitaan vihjeitä kerättävien äänipäiväkirjojen avulla. Samalla tehtävät aaltoilevat kivasti etenemisen ja puolustamisen välillä, joten kampanja ei mene pelkäksi läpijuoksuksi.

Parhaimmillaan tunnelma on alkupään pimeillä käytävillä, joiden syviä varjoja halkoessa voi melkein tuntea ilman ahdistavan raskauden. Alien-sarjalle tunnusomainen liikkeentunnistin napsuttaa pelaajan mukana tasaisesti, kunnes jokin sähähtää pimeydessä ja piipperin tahti kiihtyy uhkaavasti. Siinä samassa eteen hyppää rivi kiiltäviä, veitsenteräviä hampaita, joiden keskeltä kurottuu vielä toinen mokoma suu. Tällaisina hetkinä Aliens vs. Predator tuntuu niin huikealta, että suorastaan ottaa aivoon, kun tasoa ei pystytäkään säilyttämään koko kampanjan ajan. Osa myöhemmistä kentistä on vain tylsiä luolia ja laveita suoalueita, joilla klaustrofobinen jännitys vaihtuu helposti suorituksenomaiseksi perusräiskinnäksi. Myös harvat pomotaistelut on kuin kaivettu jostain väsyneiden peli-ideoiden opaskirjasta.

Alienin ja predatorin pelimekaniikka perustuu ihmisiä enemmän yllätykseen ja erikoiskykyjen hyödyntämiseen. Alieni ei esimerkiksi voi käyttää minkäänlaisia aseita, joten sen on päästävä uhrinsa lähelle sylipainiin. Se onnistuu esimerkiksi katoissa ja seinissä kiipeilemällä. Predator puolestaan hyppii talojen katoilla ja puiden latvustoissa etsien lämpökameran avulla uhrejaan ja surmaten ne viheliäisillä heittoaseilla. Ikävä kyllä etenkin alienin tehtävät ovat varsin pelkistettyjä ja molempien petojen ohjaus tuntuu hieman turhan monimutkaiselta. Esimerkiksi seinälle kiivetäkseen pelaajan on painettava erillistä näppäintä sen sijaan, että alien kiipeäisi sinne kuin itsestään. Kiireisissä tilanteissa oudot näppäinyhdistelmät vain häiritsevät pelin jouhevaa kulkua ja tuottavat ärsyttäviä äkkikuolemia.

Osittain pelattavuutta kiusaa myös tekijöiden halu kuvata tapahtumia päähahmojen näkökulmasta. Ihmisen kohdalla ratkaisu on tunnelman kannalta hyvä, mutta alienin kieppuessa miten päin tahtoo menevät pelaajan silmät helposti solmuun. Ensimmäisen persoonan kuvakulma tekee alienilla pelaamisesta pahimmillaan vastenmielisen tuntuista, eikä helpota myöskään muutamia predatorin tasohyppelykohtauksia. Kuvakulman vaihto hahmon taakse voisi monessa tilanteessa selkeyttää pelattavuutta ja antaa samalla tekijöille uusia mahdollisuuksia käyttää petojen liikkuvuutta hyväkseen.

Eniten kampanjoita häiritsee kuitenkin niiden katkonainen rakenne, joka on kaikkea muuta kuin tätä päivää. Tehtävät tuntuvat pahimmillaan irrallisilta kokonaisuuksilta, jotka hyppivät paikasta toiseen ilman selittäviä videoita tai keskusteluja. Muutamassa kohdassa tuli jopa tunne, että merkittäviä osia pelistä on unohtunut suunnittelupöydälle. Köyhä ja katkonainen juoni vesittää kokemuksen kiistämättömät hienoudet kuin alkuperäinen Alien-elokuva katsojansa kalsarit. Se käytännössä estää Aliens vs. Predatoria syöpymästä mieleen eeppisenä selviytymiskamppailuna, koska eteneminen ei tuota tunnetta suuresta tapahtumaketjusta, vaan pikemminkin satunnaisista kohtaamisista.

Parissa illassa sujahtavan yksinpelin jälkeen pelattavana on vielä moninpeli, joka ainakin paperilla kuulostaa tuhdilta. Mukana on seitsemän eri pelimuotoa, jotka kattavat niin klassiset tappomatsit kuin vähän paremmin pelin aihepiirin huomioivat lajiriidatkin. Arviokoodin mahdollistaman niukan testauksen perusteella moninpeli on funktionaalinen ja vimmainen, mutta ei ehkä täysin tasapainotettu kokonaisuus. Etenkin tappomatsit tuntuivat suosivan petoja ihmisten jäädessä erä toisensa jälkeen jalkoihin. Suurin miinus tulee silti kunnon yhteistyömoninpelin puutteesta, sillä kampanjoita olisi erittäin mukava pelata kavereiden kanssa kimpassa. Nyt yhteistyö onnistuu vain kahden kentän varaan rakentuvassa Survivor-pelitilassa, jota voisi luonnehtia Gears of Warin Horde-muodosta johdetuksi, alati vaikeutuvia vihollisaaltoja vastaan pelattavaksi puolustustaisteluksi.

Mitä Aliens vs. Predatorista sitten jää käteen, se riippuu mistä suunnasta sitä katsoo. Sarjan fanit saavat pelistä aimo annoksen tutun synkkää ja veristä hirviöhippaa, joka tuo useammin kuin kerran mieleen vanhat kunnon ysäriversiot. Samalla se kuitenkin osoittaa, kuinka paljon toimintapelit ovat kehittyneet reilun kymmenen vuoden aikana. Nykyisin jopa tarinankerronta on arvossaan ja selviytymiskestitkin tuntuvat kivemmilta Left 4 Dead 2:n tapaan porukalla. Ilman Aliens vs. Predatorin lisenssiä pelin olisi vaikea nousta esiin keskinkertaisuuden matalasta mutalammikosta, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö peli löytäisi omaa yleisöään juuri lisenssinsä ansiosta.

Tavallisten pelaajien kannalta Aliens vs. Predatorin houkuttelevuutta vähentänee se, että viime aikoina on julkaistu paljon parempiakin uutuuksia. Ehkä olen Mass Effect 2:n kaltaisiin superhitteihin hurahtanut hölmö, mutta epätasainen yksinpeli ja ontuva moninpeli tuntuvat äkkisiltään ajateltuna hatarilta perusteilta täyden hinnan maksamiselle. Huono peli kyseessä ei silti ole. Äärimmäisen väkivaltainen säikyttelyviihde on edelleen toimivaa hetken hupaa, joka jättää etunenässä kaipaamaan kunnianhimoisempaa otetta tapahtumien rakenteluun. Ehkä sitten Aliens: Colonial Marinesissa.