Demon's Souls

Tämä jo nyt legendaarinen toimintaroolipeli keskittyy merkittävästi enemmän siihen toimintapuoleen kuin tarinaan tahi hahmon persoonallisuuden esittelemiseen. Vasta kun lukee ohjekirjan ja jututtaa pelissä vastaan tulevia ihmisiä alkaa päästä kärryille siitä, mitä maailmassa on ylipäätänsä tapahtunut. Boletarian kuningaskunnan alla uinuva ikivanha demoni on herännyt horroksestaan ja on lähettänyt vähäisemmät kätyrinsä keräämään kuolevaisten sieluja. Monarkian ainoa toivo on pelaajan kaltaiset metsästäjät, jotka läksivät saman tien kohti kataklysmista kärsivää kuningaskuntaa keräämään valtaa, mainetta ja valuutaksi kelpaavia sieluja.

Demon's Soulsista ei voi keskustella ilman, että puhe jossain vaiheessa siirtyisi pelin infernaaliseen vaikeustasoon, ja tähän on syynsä. Siitä on vuosia, kun mikään peli olisi antanut edes puoliksi niin paljon haastetta kuin tämä. Ja mikä pahinta, vaikeustaso vain kasvaa kun pelaaja pääsee hengestään. Vihollisista tulee vahvempia ja pelihahmon kestopisteet puolittuvat. Käytännössä ainoa tapa päästä takaisin tolpilleen on kukistaa jokin pelin monista pomohirviöistä, mutta riemu ei lopu tähän. Kaikki kerätyt sielut nimittäin putoavat raadon viereen, ja jos pelaaja heittää uudelleen veivinsä, kalliit sielut katoavat kuin taivaan tuuliin.

Koska puhutaan näin kovan luokan tosipelaajien pelistä, pelimoottorin on toimittava virheettömästi. Kuinka ollakaan, Demon's Souls kykenee tähän. Ohjailtavuus on niin sulavaa ja tarkkaa, että jos pelaaja ottaa yhtään vauriota, siitä voi syyttää vain itseään. Toki taistelupätevyyden kehittyminen vaatii vihollisten liikkeiden sekä toimintatapojen ja aseistuksen oppimista. Oma varustus on elintärkeää: mikä kalpa puree mihinkin monsuun parhaiten, mitä panssaria kannattaa kulloinkin käyttää ja mitkä taikasormukset tuovat sen pienen mutta todella tarpeellisen teholisän tulevaan taisteluun?

Valmistautuminen seuraavaa turpasaunaa varten on muutenkin tärkeää, sillä peli on armoton partneri: sitä on mahdoton huijata. Demon's Souls tallentaa etenemisen jokaisen askeleen ja jokaisen kärsityn kestopisteen menetyksen, joten pelaaja ei voi vain ladata edellistä tallennusta ja yrittää uudelleen. Jos tappaa jonkun, se tyyppi on ja pysyy mullan alla. Tämä jälkimmäinen ei tietenkään päde vihollisiin, jotka palaavat henkiin heti, jos pelaaja erehtyy poistumaan alueelta tai, herra paratkoon, potkaisemaan tyhjää.

Pelin magiasysteemi jakautuu kahteen mielenkiintoiseen leiriin. Mukana on totta kai se yleisin taikuuden muoto, eli velhojen ja noitien käyttämä magia, jonka teho riippuu älykkyyspisteiden ja taikuuskyvyn koosta. Sen vastapainona on yllättäen uskonto, joka korvaa taikasauvat talismaaneilla ja magian pienillä jumalaisilla ihmeillä. Näiden teho riippuu siitä, miten vahva uskossaan on.

Keräilymanian riivaamilla pelaajilla on kädet täynnä töitä, sillä peli pursuaa erilaisia aseita, kilpiä, sormuksia, panssareita, loitsuja ja rukouksia. Aseita päivitetään vihollisten pudottamilla resursseilla, ja jotkin näistä parannuksista vaativat sen verran harvinaisia löytöjä, että voi olla täysin mahdollista nähdä niistä ainuttakaan kahdenkaan pelikerran aikana.

Demon's Soulsin verkkopeli on jotain, mihin en ole koskaan aiemmin törmännyt. Roolipelien tarinavetoisuus istuu kehnosti moninpeliin, sillä kertomuksessa voi olla vain yksi päähenkilö. Jotta juonessa eteneminen pysyisi eheänä mutta maailma tuntuisi eläväiseltä, kehittäjät ovat lisänneet peliin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Minne tahansa pelimaailmaa voi kirjoittaa viestejä muille pelaajille. Kollegoita voi näin ollen vaikkapa varoittaa nurkan takana vaanivasta ansasta, tai neuvoa taktiikoita pian päälle käyvän hirviön nujertamiseksi. Koska pelaajat ovat pirullisia huuliveikkoja, viestejä käytetään usein myös houkuttelemaan varomattomia surman suuhun.

Menehtyneet pelaajat näkyvät muutaman sekunnin ajan ohikiitävän harsomaisina haamuina, ja paikoissa joissa joku on päässyt hengestään on runsaita verilammikoita. Näitä hurmeroiskeita koskemalla pelaajat näkevät kuolleen kollegansa viime hetket - näkymä tuonpuoleisesta on hävyttömän tyylikäs kikka, joka toimii varoituksen sanana edessä olevasta vaarasta.

Toisilta pelaajilta voi totta kai pyytää apua. Kollegat ponnahtavat peliin sinertävinä kummituksina, jotka taistelevat rinnallasi kunnes kyllästyvät, tai kunnes jokin Demon's Soulsin pomoista saadaan kellistettyä. Koska peli ei selvästikään ole vielä tarpeeksi vaikea, ilkeämieliset pelaajat voivat tunkeutua toistensa maailmoihin mustina mörköinä, jotka jahtaavat sen maailman pelaajahahmoa pahat mielessään. Nämä kaikki saavat aikaan sen tunteen, että moninpelin tuomasta avusta huolimatta juuri pelaaja on oman maailmansa päähenkilö ja sankari. Nerokasta.

Demon's Soulsin pelimekaniikat ovat eittämättä innovatiivisia ja hienoja, mutta teknisesti pelissä ei ole paljoa hurraamista. Se on kaukana huonosta, ja pelistä löytyy runsaasti hienoja suunnitteluratkaisuja, mutta on päivänselvää, että From Softwaren resurssit eivät riitä kilpailemaan isompiensa kanssa. Pelin graafinen taso vaihtelee rankasti - maailmasta löytyy niin tylsäpintaisia tekstuureja ja viisi vuotta vanhoja valaistuskikkoja kuin intensiivisä pomotaisteluita koreissa, yksityiskohtaisissa ja vaikuttavissa ympäristöissä.

Äänimaailma kärsii samasta oireyhtymästä. Yksinkertaiset taustaäänet tulevat hyvin nopeasti turhankin tutuksi, eikä hirviöiden örähdyksissä ole juuri mitään vaihtelevuutta. Sinänsä jännää, että surround-äänimaailma on niin tarkka, että sen avulla voi vallan mainiosti päätellä mitä, missä ja mistä suunnasta on tulossa kohti.

Jos kuitenkin jostain pitää oikein tosissaan marista, se on huonosti toteutettu fysiikkamoottori. Vihollisilla ei tunnu olevan lainkaan massaa, joten kaatunutta kelmiä kenkäistessä tämä poukkoilee kuin tyhjä muovipussi navakassa tuulessa. Illuusio vieraasta maailmasta menee välittömästi rikki, ja koska tätä tapahtuu jatkuvalla syötöllä, varsinaista immersiota ei pääse koskaan syntymään.

Demon's Souls opettaa tavoille nopeammin kuin tuima talvi Siperiassa. Pelaajat oppivat pelkäämään tuntematonta ja syystä. Tässä pelissä edessä tuntematon uhka vie todennäköisesti hengen, ja koska peli on niin armoton, minä hetkenä hyvänsä voi Kuoleman viikate heilahtaa. Pelistä löytyy tuhat ja yksi tapaa siirtyä jäykkäsääristen seurakuntaan, ja jokainen hiippakunnan vaihto tulee todella kalliiksi. Mutta sitten, hiljalleen, pelaaja oppii tuntemaan ohjailtavuuden salat, vihollisten heikot kohdat ja eri aseiden vahvuudet, ja kaikki loksahtaa kohdalleen. Pelko on hionut pelaajasta mestarin, jonka jokainen askel henkii itsevarmuutta ja täydellistä suoritusta.