Tournament of Legends

En edes tiedä mistä tällä kertaa aloittaisin. Tournament of Legends on nimittäin niin kertakaikkisen huono tekele, että hirvittää. Hyviä ideoita on lukuisia, mutta peli itse talloo jokaisen kuviteltavissa olevan osa-alueen päälle ja mylvii epäonnistumiselleen riemuissaan.

Aloitetaan vaikkapa sisällöstä. Hahmoja on kokonaista 12 kappaletta, joista kaksi on alussa piilotettu. Pelimuotoja on kokonaista kolme: yksi harjoittelua, yksi yksinpeliä ja yksi kaksinpeliä varten. Yksinpeli on rakenteeltaan tyypillinen putki, jossa vastaan tulevat viholliset moukaroidaan yksi kerrallaan nurin ja siinä se. Loppuanimaation virkaa ajaa tekstiruutu, jossa kuitataan onnistumisonnittelut ylimalkaisesti.

Kantavin idea yksinpelissä on kerätä jokaiselle hahmolle lisää aseistusta ja erikoisvoimia antavia energiapalleroita, jotka saa sitten käyttöönsä moninpeliä varten. Idea olisi hyvä, jos ei mätkintäpeleille se kaikkein oleellisin seikka olisi totaalisesti ryssitty. Taistelumoottori on nimittäin hirvein näkemäni räpellys vuosikausiin.

Perusiskuja on kolme kappaletta: yksi vaakaan, yksi pystyyn ja yksi vaihtoehtoinen isku. Nämä voi yhdistää maksimissaan kolmen iskun iskusarjaksi. Kyllä, kokonaisen kolmen. Huhheijaa. Lisäksi kädessä olevaa asetta voi heittää ja paukauttaa vastustajan kaaliin tehokkaamman voimalyönnin. Ohjaimen jokaiseen nappiin on lyöty jokin toiminto, joten sinänsä valinnan varaa riittää.

Erikoisliikkeitä varten ei tarvitse opetella vaikeita liikesarjoja. Spessuilua varten ohjaimista nimittäin löytyy yksi namiska, joka yhdistettynä eri ilmansuuntiin johtavat erilaisiin spesiaali-iskuihin. Tästäkin kohdasta löytyy ideaa, talon erikoiset vaihtelevat nimittäin sen mukaan mitä aseita hahmo kantaa.

Sääli vain, että perusmekaniikka taisteluissa on kiltisti sanottuna kehno. Jokainen toiminto irtoaa blokkausta lukuunottamatta todella tahmeasti ja liikkeissä on jatkuvasti ärsyttävä viive. Esimerkiksi voimaiskua on turha kuvitellakaan saavansa perille, jos vastustajaa ei ole ensin tainnuttanut erikoisliikkeellä. Erikoisliikkeen onnistuminen on puolestaan täysin tuurista kiinni, ne nimittäin jossain tapauksissa latautuvat niin kauan, että vastustaja ehtii tempaista iskun tai pari väliin, mikä tietysti keskeyttää prosessin.

Viimeistään umpisurkea hahmotasapaino rikkoo moninpelin käytännössä kokonaan. Osa hahmoista osaa puolet vihollisen energioista imevän megaiskun, osalla taas voi napata vihollisen hetkeksi aikaa pihteihin. Erikoisliikevalikoima vaihtelee hahmon mukaan, mutta heikommalla ruippanalla on liki mahdoton pärjätä tehokkaiden superrunttausten hahmoja vastaan. Ja kun erikoisiskut eivät edes vaadi pätkääkään taitoa onnistuakseen, vaan ainoastaan palasia ruudun alareunassa näkyvästä mittarista, menevät taistelut monesti niin kaoottisiksi, ettei tapahtumista saa mitään selvää. Hahmotasapaino on pielessä myös peruslyöntien kohdalla. Siinähän tuikit kaveria kepillä nenään etäisyydellä, josta kaveri ei ylety huitomaan takaisin.

Eikä tässä vielä kaikki. Tournament of Legendsin ulkoasu on muinaismuisto ihanalta 90-luvulta, hahmosuunnittelu on lievästi sanottuna kummallista, musiikki on kerrassaan hirveää ja ääninäyttely vielä kamalampaa. Toteutus on itse asiassa niin poskellaan, että pelillä on runsaasti huumoriarvoa huonoudestaan johtuen.

Joten: umpisurkea taistelusysteemi, heikko hahmotasapaino ja kammottava toteutus on yhtä kuin Tournament of Legends. Vaikka Wiillä ei mätkintäpeleistä ylitarjontaa olekaan, kannattaa Tournament of Legendsistä pysyä niin kaukana kuin mahdollista.