Castlevania: Harmony of Despair

Vanhalle Castlevania-veteraanille ensihetket Harmony of Despairin parissa tuottavat lähinnä hämmästystä. Pelissä ei ole minkäänlaista tarinaa, valittavana on viisi kappaletta aiempien Castlevania-pelien sankareita ja yhden valtavan keskuslinnan sijaan edessä on kuusi kappaletta pomohirviön ympärille rakennettuja luolastoja - tai mörppislangilla paremminkin instansseja. Ihmetys sen kuin jatkuu, kun ensimmäisellä yrittämällä jo pelin alkumetrit ovat liki mahdottomia selvitä vaikka minkälainen loikkaveteraani olisi.

Ensimmäisen kuoleman jälkeen homman nimi tulee lopullisesti selväksi. Kaikki luolastokierroksen aikana kerätty raha ja varusteet seuraavat pelaajaa takaisin valikoihin, joten ainoa oikea vaihtoehto on grindailla, sitten grindailla vähän lisää ja sittenkin vielä vähän päälle. Toista sama kuusi kertaa. Pelasin Harmony of Despairia aluksi pelkästään yksinpelinä ja meinasin parin pelitunnin jälkeen manata pelin syvimpään mahdolliseen onkaloon, mutta päättäväisesti suuntasin kohti moninpeliä.

Ja kappas, kuinka ollakaan, mikä oli umpitylsää yksin, olikin varsin rattoisaa hupia monen pelaajan kera. Kentät on suunniteltu nimenomaisesti moninpelimielessä, sillä useaan arkkuun ei pääse yksin edes käsiksi. Samalla turha luolaston kiertäminen eliminoituu sopivassa porukassa, sillä osan porukoista voi nakittaa availemaan oikoreittejä pomohirviön luokse samalla, kun muut keräilevät kentistä arkut pois kuleksimasta. Avatut arkut antavat esineet avaajan lisäksi myös muille ryhmän jäsenille, joten mitään oleellista ei menetä vaikka tyytyisi vain paahtamaan oikopolkuja pitkin eteenpäin. Peli toimisi mainiosti samankin koneen ääressä pelattuna, mutta kun ei niin ei. Niinpä tutun peliseuran puutteessa on pakko tyytyä tuntemattomiin langoilla roikkujiin. Homma tosin toimii jopa satunnaisella porukalla hyvin, kunhan ryhmä tuntee kentät edes jotenkuten.

Kentät itsessään ovat varsin vaihteleva joukkio. Ne tuntuvat kuin satunnaisgeneraattorilla rykäistyiltä hirvityksiltä, joista osa toimii paremmin ja osa taas ei lainkaan. Asiaa ei auta pätkääkään käsikonsolipeleistä tutut graafiset elementit, jotka television ruudulle skaalattuna ovat yllättävän sekavia ja suttuisia. Osa hirviöistä ja vivuista jopa katoaa taustagrafiikkaan täysin. Musiikit sentään rokkaavat, kuten Konamin maineeseen kuuluukin.

Vaikka Harmony of Despairissa on omat lukuisat ongelmansa, kaman kerääminen porukalla koukuttaa kummasti, eikä peliä malta jättää kesken ennen kuin kuolo jälleen korjaa. Vain kuusi kenttää on silti auttamatta liian vähän sisältöä, mutta kaikesta päätellen ladattavaa lisäsisältöä on jatkossa luvassa. Peli myös hyötyisi pysyvistä servereistä; aivan liian usein pelisessio katkeaa hostin kyllästymiseen tai iltasatuaikaan. Jos pelikavereita löytyy, Harmony of Despair on ihan mukavaa vaihtoehto-`vaniaa, mutta yksinäisen ei kannata missään tapauksessa vaivautua.