R.U.S.E.

Siinä missä esimerkiksi Starcraft tai Company of Heroes ovat taktisen mikrotason komentelua, R.U.S.E. on enemmänkin makrotason kevyt strategiapeli. Toisin sanoen, R.U.S.E:ssa yksiköitä käsketään kartalla varsin suurpiirteisesti ja pelkistetysti kuin komentaja taistelualueen kartan äärellä. Pelin karttaa voikin lähentää ja loitontaa portaattomasti kuten Supreme Commanderissa, ja tarpeeksi kaukaa katsottuna taistelun todella näkyykin sijaitsevan pelaajakomentajan päämajan karttapöydällä. Kartan näyttävä zoomaus kauemmaksi onkin pelin ehdottomasti hienoin graafinen oivallus, vaikka vastapainoksi läheltä katsottuna yksiköt ovat varsin lelumaisia.

Pelkästään yksiköitä arvioiden R.U.S.E. on varsin keveä tosiaikainen sotapeli. Joukot ovat rankasti yksinkertaistettuja ja voittavat yleensä toisensa kuin "kivi-sakset-paperi"-leikissä. Esimerkiksi panssarintorjuntatankki tuhoaa vain panssarivaunuja, eikä suostu lainkaan edes ampumaan rakennuksia saati sitten hätistelemään jalkaväkeä konekiväärillä. Pelissä on käytössä vahva Fog of War, eli näköetäisyyden ulottumattomissa olevat vastustajat näkyvät vain karttasymboleina, jalkaväki pieninä ja raskaampi kalusto suurina merkkeinä. Taistelukentän tiedustelu onkin olennainen taito voittamiseen, koska muuten pelaajat ovat alati epävarman ja epämääräisen tiedon varassa.

R.U.S.E.:n merkittävin uutuus ja kantava idea ovat niin sanotut ruse-kortit, erilaiset hämäykset, joilla vastustajaa harhautetaan. Yksinkertaistettu sotakalusto ei juuri haittaa, sillä tiedustelutiedon varassa toimiminen ja vastustajan hämmentäminen tekee pelistä mielekkään. Ruse-korteista etenkin radiohiljaisuuden ylläpitäminen ja vakoilun käyttäminen ovat elinehtoja. Radiohiljaisuuden avulla vaivihkaiset koukkaukset vastustajan sivustalle onnistuvat ja vakoojakortin pelaaminen paljastavat sektorin yksiköt. Kortteja voi pelata kartan jakamille sektoreille kaksi kerrallaan ja niitä saa käyttöönsä aina tasaisin väliajoin.

Metsien kätköihin tai kaupunkien keskelle piiloutunut jalkaväki, kevyet ilmatorjuntapatterit ja PST-tykit vaativat paljastuakseen lähietäisyydelle ajetun tiedusteluajokin tai -lentokoneen. Kätköstä yllättävä jalkaväki aiheuttaa kolminkertaista vahinkoa, joten esimerkiksi metsikköön tien viereen piiloutunut laskuvarjojääkärijoukkio voi hetkessä tehdä selvää jälkeä pelin kalleimmistakin raskaista tankeista. Tiedustelun laiminlyöminen johtaakin helposti väijytyksiin.

Pelin yksiköt rakennetaan tukikohdassa ja ne maksetaan huoltoyksiköiden keräämillä resursseilla. Tehokas keino vastustajan nujertamiseen onkin esimerkiksi huoltorekkojen tuhoaminen tai rakennusten valtaaminen jalkaväkijoukoilla. Yleensä videopeleissä tykistön kantama on naurettavan lyhyt, mutta tässä pelissä tehokkain tykistö yltää varsin kauas. Pitkäkestoinen asemasota voikin ratketa vastustajan rakennusten jauhamiseen kaukaa tykistökeskityksillä tai puolustajan ilmatorjunnan nujertuessa lentokonepommituksin.

Yksinpelikampanjan läpipeluu keskimmäisellä vaikeustasolla kesti 15 tuntia ja perehdyttää oivallisesti pelin eri aselajeihin sekä erilaisiin ruse-kortteihin. Kampanjan välinäytökset ovat toteutettu hieman puisevilla animaatioilla ja kehnoilla ääninäyttelijöillä, eikä löyhä juoni ilmiselvän petturin etsinnästä juuri innostusta herätä. Korkeajännitys-sarjakuvien hengessä taustatarina kelpaa kuitenkin tyhjää paremmin. Loppua kohden vastaan asetetaan varsin kiperiäkin tehtäviä.

Kampanja on hyvää valmennusta moninpeliin, jossa osaamaton peluri on nopeasti hätää kärsimässä pelin erityispiirteet taitavien kilpakumppanien kanssa. Netissä pelata voi kuudella Toisen Maailmansodan osanottajavaltiolla, jopa harvoin peleissä koetulla Italialla ja Ranskalla. Maiden erilaiset yksiköt ovat tasapainotettu toisiinsa nähden varsin epähistoriallisesti, mikä tällaisessa pelissä onkin hyvä ratkaisu. Taistelujen tauottua voi ne katsoa uudestaan tallenteesta, josta viimeistään selviää miten ihmeessä viime ottelun vastus pääsi yllättämään rintamalinjojen taakse.

Moninpeli on hiottu tasapainoon pitkän ja laajan avoimen betatestauksen avulla, ja parhaimmillaan kahdeksan pelaajaa voi pelata samaan aikaan. Testatessa ilmeni ajoittain nettiviiveen kanssa ongelmia ja linjoilta tippuneita pelaajia, mutta muuten moninpeli on sangen toimivaa viihdettä. Taisteluita voi pelata joukkueina, tosin kampanjaa ei pääse yhteistyössä tahkomaan. Pelejä ei voi pelata konsolinomistajien ja PC-pelaajien välillä, vaikkakin konsoleiden peliohjaimille R.U.S.E:n kontrollit sopivat yllättävän hyvin.

Ongelmina pelissä voi nähdä yksinkertaistetun taistelun ja yksiköt, mutta toisaalta juuri se mahdollistaa keskittymisen ruse-korttien käyttöön. Hämäyskorttien kanssa pelatessa huomio kiinnittyy kuitenkin tähän kuitenkin varsin abstraktiin ja videopelimäiseen pelimekaniikkaan, joka väkisinkin etäännyttää pelitapahtumista. Samankaltaista kiivasta tunnelmaa kuin vaikkapa Company of Heroesin moninpelissä ei R.U.S.E.:ssa valitettavasti ole, eikä toisaalta samanlaista strategista syvyyttä kuin esimerkiksi Hearts of Ironin suurstrategiassa, mutta se ei tee tästä omaperäisestä pelistä huonoa.

Ehkäpä R.U.S.E.:n perustavanlaatuinen "virhe" onkin sen lähestymistavassa, turhan kevyessä strategisessa otteessa: peli on hivenen kepeä vannoutuneelle nojatuolistrategille, mutta samalla aavistuksen liian erilainen tavallisia tosiaikastrategioita suosivalle peruspelurille. Silti kyseessä on tutustumisen arvoinen, valtavirrasta poikkeava peliteos, jonka parhaat ideat soisi näkevän muissakin peleissä.